— Meitä on kyllä varrottu. Kaarne ehti ennen meitä perille.
— Älä joutavia lörpöttele, sen taikauskoinen elävä!… Aijotko syödä?
Minua ei maita ruoka.
— Eikä minua. Olen liian väsynyt syödäkseni. Fabbe heittäysi pitkäkseen toiselle penkkivuoteelle ja oli ääneti. Lauri käveli hetkisen aikaa edes takaisin permannolla, avasi tuvan oven ja astui ulos. Aina vain samaa heratihrua. Sen näki hän tulenhohteesta, joka valahti vastaan oven aukosta ja heikosti punerrutti sumua. Muuten olisi ollut edessä pilkko-pimeä. Aivan tuvanoven ääressä pohjoispuolella kasvoi mänty, ja sen ala-oksalla roikkui jotakin, jota silmä ei helposti selittänyt. Sieltä häämötti esiin miehen muoto, nuori mies rantalakissa ja keihäs kädessä, sama joka otti vastaan heidän hevosensa.
— Slatte, lausui hän Laurille, ilmotuttaa, että sinä huomenna auringon nousun aikaan olet seisova hänen edessään.
— Onko täällä Gudmund Gudmundinpoika, aseseppä Jönköpingistä, ja hänen tyttärensä Margit? kysyi Lauri.
— Jos sinulla on kysyttäviä, jätä ne huomiseksi, vastasi mies.
Mies meni tupaan ja otti Fabbea, joka näytti olevan nukkumaisillaan, käsivarresta. — Tule sinä minun perässäni. Fabbe haukotteli, poistutti itseään ja kömpi verkalleen pystyyn.
Lauri viritti päretikun palamaan ja valaisi ovesta tuota roikkuvaa esinettä. Hän astui askelen takaperin. Hän oli nähnyt nahkakaapuun käärityn kamalan haamun, nurin silmin, väärin suin, nuora kaulassa. — Kuka tuo on? pääsi sana hänen suustaan.
— Sen minä tiedän, sanoi Fabbe. Se on eräs pahantekijä, joka tuomittiin hirteen kun oli hävyttömästi omaa isäänsä rääkännyt.
— Mitä perkelettä! ärjäsi maisteri. Tietäkööt huutia! Pyydetäänkö täällä vierasta majailemaan hirsipuun alla?