— Maassa maan tavalla, tuumi Fabbe. Jos sattuisitte nukkumaan, ennenkuin tulen takaisin, niin hyvää yötä!
Lauri kävi taaskin permannon useampaan kertaan edes takaisin. Hän koetti itsekseen lukea parannussaarnaa, jota aikoi pitää Slattelle. Ei käynyt luku. Hän mietti, millä sanoin hän tarjoisi Slattelle liittoa eräitä hankkeita varten. Ei sekään onnistunut. Hän oikaisihe penkille ja yritti nukkua. Kului aikaa, ennenkuin unta tuli. Fabbe ei ollut silloin vielä palannut eikä häntä myöskään näkynyt aamulla, kun Lauri heräsi levottomasta unestaan. Aamuauringon ensi säteet loistivat tupaan. Hän havaitsi pyhinliinan ja vesi-astian takan ääressä ja oli paraiksi ehtinyt pestä itsensä, kun kaksi aseellista miestä, melkein yhtä hartiakasta ja pitkää kuin hän itse, astui sisään. Toinen ilmotti Slatten odottavan.
* * * * *
Keskellä Slattelan saarta seisoi rinnakkain kaksi melkoisen pitkää hirsirakennusta, joiden matalain seinien päältä korkea pystykatto rohkeasti kohosi. Pihassa näiden edustalla näkyi ryhmittäin paljo miehiä, mitkä jalkaväkeä, mitkä hevosen selässä. Pelkkiä rosvoja, arveli Lauri, kummeksien hiljaisuutta joka sentään vallitsi. Tyystemmin hän ei kuitenkaan joutanut tätä väkeä tarkastella, sillä nuo kaksi saattajaa veivät hänet kiireesti toisen talon päätyovelle, jonka yläpuolella hän näki naulattuna kotkan, siivet levällään. Toinen saatturi avasi oven, ja Lauri astui sisään, muut molemmat takanaan.
Hän seisoi pitkässä salissa ja näki päädyn puolella vastapäätänsä korotetulla laattialla liikkumattoman mieshahmon, jota valaisi kattoikkunasta lankeava aamuvalo. Hahmo istui, keihäs pystyssä vieressään, pöydän takana, jonka vahvat jalantolpat olivat kuvain muotoon vuollut. Toisella kuvalla oli metallikiiltoinen auringonsädekehä, toisella salamista tehty valokehä päänsä ympärillä ja sotatappara kädessä. Olivatko nuo olevinaan pyhimyksiä vai epäjumalia? Kumpina tahansa ne yhtä suuresti iljettivät Lauri Gudmundinpoikaa. Pöydällä oli sotakirves ja sen vieressä jotain, joka näytti kahleilta. Yläistuimen nojassa seisoi miehenmittaa korkeampi harppu.
Oliko hahmo, joka istui yläistuimen tolppain välissä, puukuva hänkin. Yhtä liikkumaton se oli kuin ne. Halvannäköisen rautakypärin alla, vanhanaikuista patalakin muotoa, nähtiin isot, karkeat kasvot, joita vaot ja rypyt ristiin rastiin uurtelivat, joiden kehänä oli harmaa, juovittain lumivalkoinen parta ja tukka, valuen alas punaisen takin turkinkaulukselle. Hänen silmänsäkin näyttivät alussa liikkumattomilta, jäykästi tähystäessään tuuheiden kulmakarvain alta muukalaista.
Lauri herra aikoi alentua kohteliaasti nyökäyttämään päätään, mutta nyökkyystä syntyikin ehdottomasti — ehkäpä ukon silmäin vaikutuksesta — keveä selänkumarrus, jota seurasi tervehdys: "Jumalan rauha!"
Tervehdykseen ei vastattu, ellei se ollut vastausta, että ukko ummisti toisen silmänsä ja katseli Lauria toisella, johon molempain silmäin tuimuus oli yhdistynyt.
Ilkeää äänettömyyttä. Ei viittaustakaan vieraalle istumaan. Lauri tunsi, että tässä oli alkanut hänen ja vanhuksen välillä näkymättömin käsivarsin painiskelit, kumpi ensin saisi päältäpainin ratkaisevan edun. Lauri oikaisi vartalonsa ja kohotti korkealle otsansa, hyvin tietäen olevansa mies, joka oli vallinnut, pelottanut ja kukistanut täysinäisiä kirkkoja ja yliopistonoppisaleja.
— Oletko sinä Slatte? kysyä jyristä hän tuomariäänellä.