Ei sanaakaan vastaukseksi, mutta toinen ovenvartioista kuiskasi: Slatte.
Päivänpaiste-ruudun yli lattialla vilahti varjoja. Siitä kattoikkunasta, joka tämän ruudunkuvan loi, räpytteli siipiä ja kurottihe esiin pari linnunkaulaa. Kohta laskeusi kaksi kaarnetta alas pöydälle Slatten eteen. Ne raksuttivat ja hän silitti niiden mustaa, purppuransiniseen ja viheriään vivahtavaa sulkaverhoa. Ne lensivät istumaan tuolintolppain päihin ja iskivät nekin silmänsä Lauriin. Varsin kummallista! Toinen, katseltuaan häntä, päästi äänen, joka melkein kuului kuin koiranhaukunnalta.
— Minä olen Laurentius Gudm…
— Minä tiedän kuka olet.
Puukuvasta, kun se vihdoinkin puhui, kuului selkeä, vahva, jopa sointuisakin, vaikkei lempeä ääni.
— Laurentius Gudmundi, ja olen tullut tärkeiden asiain takia, joista saamme kahdenkesken päättää. (Lauri osotti viittauksella, että ovenvartiain läsnäoloa ei kaivattu), sittenkin ensin olen kysynyt sinulta, oleskeleeko isäni Gudmund Gudmundinpoika, aseseppä Jönköpingistä, ja hänen tyttärensä täällä luonasi, vai tiedätkö, missä he nykyään ovat olentaa.
Lauri astui, tämän sanottuaan, muutaman askelen eteenpäin.
— Seisahda, käski Slatte.
Laurin otsa punastui vihasta. Äkisti ärjähti hän:
— Kuule sinä! Oletko niin älyä vailla vai onko se tahallista epäkohteliaisuutta, ettet pyydä kunniavierasta istumaan? Minun täytyy näin kysyä, vaikka olen tullut rauhanairuena enkä tahdo kiistaa, vaan sopua itseni ja sinun välillä.