Näin päättyi maisteri Lauri Gudmundinpojan Slattelan retki.
XXII.
ITÄMAILLE.
(Skyttetorpissa, sittekun harpunsoittaja Svanten ruumis on laskettu sinne hautakappeliin. Gunnar Svantenpoika istuu lavitsalla Margitin jalkain juuressa ja kallistaa päänsä hänen polvelleen. Margit miettii:)
Mitä kaivannee mun rintain, miks syömmeni sykkii niin?
Itämaillepa armahintain näkemään minä rientäisin.
Ja jos käy kuten käyvän soisin Itämailta en palaa pois.
Ma Saaronin lilja öisin, min armaani taittaa vois.
Ja jos käy kuten käyvän soisin, hän kantaa mun rinnallaan.
Ja silloin olla voisin hänen silmänlohtunaan.
Surun teitä mun vie hän ja riemun luo Latsarin Kaanahan.
Valovuorelle Taborin vie mun ja merelle Galilean.
Meri käy, sen on hyrskynä pinta, soi pauhina aallokon,
mut Davidin pojan rinta kukan valkean turvana on.
Mesimarjana soisin olla, ihanaiseni poimia vaan,
mesi vuotava nautinnolla hänen armailla huulillaan.
Jyvä kypsyvä syötäväksi vain armonnälkäisten,
jost' alttaripöydältä läksi elo uus yhä uskollen.
Hänen ilmestystään kerran ylähältä ma varron vaan:
voi! konsa ma taivaan Herran kanss' yhtenä olla saan.
Ikiruumiini, sieluni liittää mun on toivoni ihanimpaan.
Hänt' tahdon ma kielin kiittää jolt' autuustoivoni saan.
XXIII.
NUORTA LEMPEÄ.
Dagny Slattentytär, Margit ja Gunnar pyrkivät eteenpäin ruuhessa leppien ja riippakoivujen alatse, joiden varjossa puro polveili järvelle päin heidän uimapaikalleen siellä. Kaikessa viattomuudessa ja ajan tavan mukaan uiskentelivat he yhdessä, uivatpa joka päivä, oli sää mikä tahansa. Gunnar ui kahdesti kolmasti päivässä huvikseen, mutta vielä enemmin harjotellakseen uimataitoansa, jossa hän vielä alussa kesää oli niin takapajulla, että täytyi hävetä Dagnyn rinnalla, joka oli aimo kaukouimari. Vielä ei hän ollut pitkälle arvannut lähteä syvälle vedelle, mutta oli tänään päättänyt koettaa.
Heleä sinitaivas, jolla ui suvihattaroita, kuvastui yhtä sinisenä järvessä. Kaksi maailmanpuoliskoa, ylempi ja alempi, sulatettuina näköpiirin reunasta emaljiraidalla yhdeksi eeteripalloksi, jonka kehästä ylt'ympäriltä ulkoni esiin niemiä ja kärkiä, ilmaa päällänsä ja allansa, puunlatvoja ylöspäin ja alaspäin.
Ruusupensaita kasvoi taajassa tuolla puolen nurmikkoa, jolle päivänkukkia oli sirotettu. Nurmelle nuori väki riisui vaatteensa. Ympäristön lintumaailma näkyi jo hyvin tuntevan heidät. Ei mitään varotushuutoa kuulunut kaakottelevain heinäsorsain parvesta, jotka poikasineen uida pulikoivat ja sukeltelivat ulpukkain keskellä ruovikon reunassa nuolen kantamissa, kun lintujen kuuluville ehti tyttöjen ja Gunnarin pakina ja nauru ja airojen loiske. Suovarpunen, kiikkuen kaislan korrella veden päällä, lauloi lorunsa loppuun, ennenkuin lähti lentoon laskeakseen alas pajupensaaseen rannalla.