Margit tunsi hehkuvan halun suudella Dagnyä ja suudella toistamiseen.
Mutta hän hillitsi mielensä ja sanoi salaperäisesti:
— Sinä et tiedä, missä suhteessa minä olen Gunnariin. Jos sen olisit tiennyt, et olisi koskaan lemmenkateudella minua karsastellut.
— Minä sinua lemmenkateudella karsastellut? Sitä en ole koskaan tehnyt. Mutta totta on, että Gunnar on tahtonut herätellä minussa lemmenkateutta sinua kohtaan. Milloin hän vaan tahtoo panna minua koetukselle, näyttää hän minulle kylmäkiskoisuutta ja etsii sinun seuraasi. Tuon oivallan aivan hyvin, ja samalla nautin ja kärsin siitä. Voi kuinka tuommoinen rakkauden kangas, kun siihen on sinne tänne kuteiksi pistelty pientä lemmenkateuden itsensäkiusaamista, on somaa! Isäni, ihmeellinen mies ja paljo kokenut, sanoo että rakkaus hennoimmillaan, kun se ei vielä ole tulta suoniinsa saanut, on suloisinta kaikista, ja että siitä jää vielä vanhuuden ikää ihastuttava muisto. Hän sanoo sen olleen ennen tavallisempaa kuin nyt, ja hän on laulanut erään muinoin siitä sepitetyn runon. Mutta mistä suhteesta sinä puhuitkaan?
— Minä olen Gunnarin hengellinen äiti.
— Olitko hänen kumminansa?
— En… Margit kertoi niitä Svante harpunsoittaja kerran sanoi, kun pyysi häntä, jos hän, isä, sattuisi ennen aikaansa kuolemaan, äidin sijasta holhomaan Gunnaria, ja otsaa suudellen vihki hänet hengelliseen äidinvirkaan…
— Sinä minun anoppini! sanoi Dagny ja pani käsivartensa tytön vyötäisille. — Sanopas, etkös myös olisi tahtonut olla harpunsoittajan hengellinen puoliso.
— Minä olinkin, sanoi Margit.
— Rakastitko häntä?
— Kyllä, niinkuin lapsi rakastaa ja ihantelee ystäväänsä.