Aadolf viipyi vielä kotvasen aikaa mökkiläisten luona, ja lähti, herttaiset jäähyväiset sanottuaan ja talonväen hartaasti kiitettyä, paluumatkalle Signildsborgiin.
Hän olisi tuntenut oikeutettua iloa niistä toiveista, jotka hän oli virittänyt, ja siitä epätoivosta, jonka oli näiden turvattomien mielistä karkottanut, jos hän itse olisi voinut voittaa sitä pelkoa, jota hän heidän läheisyydessään tosin oli osannut tukahuttaa, vaan joka nyt sai hänessä entistä suuremman vallan.
Tällä pelolla oli pätevät syyt. Hän oli, kuten ennen olemme maininneet, jonkun aikaa lohduttanut itseänsä niillä väärillä toiveilla, että Svenonius, huolimatta saarnastaan, josta pitäjällä vielä puhuttiin, ja rahvaalle lausumastaan kehotuksesta, että ihmiset hänelle toisivat julki kaikki, mitä tiesivät tai luulivat tietävänsä noituudesta epäluulon alaisiksi asetetuista naisista, kumminkin lopulta oli heittänyt alkamansa vainot sikseen, joko sentähden että hän oli tullut asiasta parempaan käsitykseen, tahi sentähden että hän oli taipunut Aadolfin rukouksista tahi pelkäsi hänen uhkaustansa. Tähän väärään luuloon johti Aadolfia papin näennäinen toimettomuus koko sinä aikana, jona hän laati esiintuodut syytökset järjestykseen ja sepusteli niitä kirjoituksia, jotka hän oli aikeessa lähettää Strängnäsin konsistoorille ja Upsalan jumaluusopilliselle tiedekunnalle. Pastori ei ollut mikään harjaantunut kynäniekka ja tarvitsi runsaasti aikaa sepustuksensa sommittelemiseksi jotakuinkin selvään ja kielellisesti oikeaan muotoon. Tällä ajalla hän ei myöskään saarnoillaan ahdistellut noituutta, vaan oli palannut entiseen lempiaineeseensa: synkretistien eli kaikkien niiden tuomitsemiseen, jotka työskentelivät sovinnon aikaansaamiseksi lutherilaisen ja reformeeratun kirkon välillä, jonka puolueen etupäässä Svenonius, joko syystä tahi syyttä, arveli oman piispansa, hurskaan ja rauhaa rakastavan Johannes Mathiaen seisovan. Syy, miksei hän edelleenkin saarnastuolilta jyrissyt noituutta vastaan, lienee ollut se, että hän arkiona sai sitä niin yllinkyllin tuumia ja työskennellä sen vuoksi, jotta häntä halutti sunnuntaisin, vaikkapa vaan vaihteen vuoksi, virkistää mieltänsä sillä jumaluusopillisella riidalla, johonka Ruotsinmaan papisto parasta aikaa oli takertunut. Mutta vielä luultavampaa oli, että hän pelkäsi enempää kiillottamasta kansan vimmaa, ettei se kohtaisi hänen uhrejansa, ennenkun ehdittäisiin lainmukaisella tavalla kiduttaa, syyllisiksi todistaa, tuomioon langettaa, mestata ja polttaa heidät.
Sittenkun ensimäinen ja paras syytöstulva pastorin nimittämiä naisia vastaan oli asettunut, tuli, hänen järjestellessään ja kirjoittaessaan muistiin näitä syytöksiä, miltei joka päivä joku hänen lampaistaan ja esitti kanteen, ei ainoastaan kysymyksessä olevia noituudesta epäiltyjä henkilöitä, vaan muitakin vastaan, joita tähän asti ei oltu epäilty. Tapahtui niinkin, että nuori palveluspiika, mielettömän kauhistuksen ilme kasvoillaan, syytti itseänsä noituudesta ja pyysi polvillansa Svenoniusta pelastamaan hänen sieluansa, vaikka hänen maallinen elonsa siihen hukkuisikin. Kulkutauti levisi yhä laajemmalle. Svenonius hämmästyi; hän näki tulvan pelottavasti paisuvan ja luuli täytyvänsä tarttua ensimaiseen, tehokkaimpaan keinoon ehkäistäkseen aaltojen vyöryä. Hän luopui alkuperäisestä, laamanni Skytten kannattamasta tuumasta, kysyä jumaluusopillisen tiedekunnan ja tuomiokapitulin viisasten miesten neuvoa, ja päätti niiden lukuisain todistusten perusteella, joita hän arveli itsellänsä olevan, ja noudattamalla niitä valituksia, joita kaikkialla kansan keskuudessa kuultiin, hetikohta syyttää käräjissä Mäntysuon Inkeriä ja hänen tytärtään, sekä Nummen Kaarinaa ja muita pahimmassa huudossa olevia naisia noituudesta ja vaatia heidän pikaista vangitsemistaan.
Heti sen päätöksen tehtyään istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti laamanni Juhanalle Signildsborgissa seuraavan kirjeen:
"Korkeanvapaasukuinen herra. Minä olen jo ennen tätä teille kirjoittanut ja sanonut, minkälaisissa puuhissa aikani kuluu, niin etten ole joutanut käydä siunatussa talossanne ja suullisesti kertoa niitä merkillisiä tapauksia, jotka viime yhtymästämme saakka ovat minua kohdanneet. Nyt kirjoitan teille ilmoittaakseni, että olen suuressa tuskassa, sillä minä näen, että koko laumani on joutuva turmioon, jos minun täytyy vitkastella ja odottaa kaukana olevilta ylipaimenilta käskyä, mitenkä minun on tehtävä. Ei, minun täytyy itseni ryhtyä toimeen, sillä vieteltyjen luku kasvaa päivä päivältä, ja moni, oltuaan ennen kelpo kristitty, on nyt myyty perkeleelle ja ikuiseen kadotukseen joutunut. Sentähden tahdon edeltäkäsin ilmoittaa teille, että hetikohta aion kääntyä teidän puoleenne, joka olette laillinen viranomainen paikkakunnalla, ja teille jättää lailliseen muotoon laaditun kannekirjan noituudesta syytettyjä Mäntysuon Inkeriä, hänen tytärtänsä Elliä ja kolmea muuta naista vastaan, josta täytynee seurata, koska noituus on hengenrikos, että syytteenalaiset heti otetaan kiinni, salvataan tyrmään ja siellä säilytetään, kunnes heidät voidaan noutaa kihlakunnankäräjiin, pidettäköön nämä sitten kuulutettuun aikaan, tahi määrättäköön välikäräjät tämän tärkeän asian ratkaisemista varten. Pyytäisin siis, että korkeanvapaasukuinen herra, lähettäisitte minulle kirjeentuojaa myöten sitä varten tarvittavan syytöskirjan kaavan, ja olen minä Jumalan avulla jo huomenna itse jättävä kirjoitukseni korkeanvapaasukuisen herran omiin käsiin. Sitä paitsi saan surulla ilmoittaa vaimoni tänään kääntyneen kovasti sairaaksi, senjälkeen kuin painajainen viime yönä pahanpäiväisesti häntä muokkasi, ja hän oli kärsinyt hirveän Inkerin lähettämistä tuskista, kuin myös että poikani, sen mukaan kuin Strängnäsistä minulle tullut kirje tietää, on pahasti koskettanut silmänsä heitellessään kiekkoa toisten teinien keralla koulupihalla. Nämä koettelemukset eivät sentään enemmän kuin lehmän kuolemakaan voi pelottaa minua työstäni" j.n.e.
Aadolf oli isänsä luona, kun tämä kirje saapui. Laamanni, joka luuvalon vaivaamana istui nojatuolissaan, luki sen, pudisti päätään ja sanoi pojalle:
— Istu tuohon ja kirjoita!
Aadolf kirjoitti isänsä sanelun mukaan:
"Vilpittömällä surulla huomaan, että pahuus yhä kiihtyvässä määrässä saa vallan naapureimme keskuudessa, ja hyväksyn tuumanne, vaikka mielelläni olisin toivonut, että oppineet ja hurskaat tuomiokapitulin ja jumaluusopillisen tiedekunnan herrat olisivat antaneet meille osviitan menettelyllemme, kun ei tarkempia tietoja asiassa muutoin voida saada. Mutta molemmat kohdat sopii hyvin yhdistää, sillä jos te lähetätte kirjoitelmanne heille, niin ennättää vastaus kyllä saapua ennenkuin oikeudenkäynti on päättynyt, liiatenkin koska jutussa syntyvät asiakirjat ovat alistettavat hovioikeuden tutkittaviksi, ennenkuin päätöstä voidaan julistaa. Minun nähteni noituudesta syytettyjen ei myöskään sopisi käydä puhdistusvalalle vannoaksensa itsensä vapaaksi, koska he jo ovat valalla yhdistyneet sielujensa viholliseen, vaan pitänee siinä noudattaa erikoista menettelytapaa. Haluamanne kaava, jonka mukaan tahdotte laatia syytöskirjat Mäntysuon Inkeriä, hänen tytärtänsä Elliä…"