— Oletteko todellakin yhtynyt mieheen, lausui Inkeri, — joka on suostunut korjaamaan pannaan julistetut kuoleman kynsistä, ja löytänyt majan, joka kurjat hoimiinsa ottaa?
— Olen löytänyt molemmat. Huojentakaa nyt sydämiänne! Elli, anna ilon-säteen paistaa silmästäsi! Kaikki on Jumalan avulla päättyvä hyvin… Ei, ei, jatkoi hän, kun Inkeri, jonka koko olennon tuo odottamaton toive oli äkkiä saattanut uuteen eloon, teki liikkeen, ikäänkuin olisi hän tahtonut heittäytyä Aadolfin jalkojen juureen, — ei mitään kiittämisiä, ennenkuin onnellisesti tapaamme toisemme siinä turvapaikassa, joka on teitä varten varattu! Vasta silloin voin ottaa kiitokset vastaan.
Mutta jos Aadolf ehkäsikin Inkerin ylitsekuohuilevan kiitollisuuden ilmauksen, ei hän siltä vastustellut, kun Elli otti hänen kätensä ja vei sen huulilleen. Hän päinvastoin kumarsihe alas ja painoi tytön rintaansa vasten.
— Elli, sanoi hän, — mitä sinun hyväksesi teen, sen teen oman onnellisuuteni tähden.
Samassa tuokiossa Inkeri sattui katsahtamaan yhteen tuvan ikkunoista, ja oli hänestä, kuin olisi hän nähnyt ruudun toisella puolella kasvot.
— Joku on ikkunan takana ja katsoo sisään, sanoi hän.
— Missä? kysyi Aadolf.
— Tuossa… Inkeri osotti ikkunaan. Mutta samassa naama katosi. Aadolf riensi ulos, käväsi kerran tuvan ympäri, vaan ei nähnyt ketään. Metsä oli yhdeltä puolen niin lähellä mökkiä, että muutamalla askelella pääsi piileymään sen pimeään helmaan.
Tietäen mitenkä taikauskoista kansaa pelotti lähestyä tätä paikkaa, olletikin illan pimettyä, ei Aadolf välittänyt asiasta sen enempää, vaan luuli, kuten todenmukaista olikin, että Inkeri oli nähnyt väärin.
Lukija helposti arvaa, että Inkeri oli nähnyt todellisen ihmisen todelliset kasvot, ja ettei kurkistelija ollut kukaan muu, kuin herra Kustaa Draken ratsupalvelija ja Hannan sulho Pekka.