— Hän se on. Taivas häntä siunatkoon! kuiskasi Inkeri.
Ovi avautui ja nuori Skytte astui sisään. Elli meni häntä vastaan ja suuteli hänen kättään.
— Oi, terve tulemastanne, hyvä Aadolf herra! sanoi hän, silmäillen hartaalla kiitollisuudella nuorukaista, ja ensi kerran heidän viime yhtymästään saakka levisi hänen kasvoillensa ilonloiste. Inkeri nousi ja ojensi nuorukaiselle kätensä.
— Te ette hylkää meitä, sanoi hän. — En voi lausua, mitä sydämeni tuntee, nähdessäni suloiset kasvonne. Te olette tähti, jonka Herra on sytyttänyt sielujemme yöhön.
— Te näytätte sairaalta, Inkeri … ja vanhenette silminnähtävästi joka erältä, kuin teitä näen. Ja sinä, Elli, mitenkä olet kalpea ja riutunut, lapsi parka.
— Pitkä on meidän päivämme, herra: tunnit vierivät verkkaan niinkuin vuodet, sanoi Inkeri. — Mutta istukaahan, te silmieni lohdutus! Istukaa tähän viereeni ja kertokaa … kertokaa mitä uutta kuuluu! Otsanne on synkkä, te tuotte tuhosanomia … mutta me olemme kauan odottaneet pahinta: olemme valmiit. Puhukaa siis!
— Viestini ei ole tuhoisa, vaan se on tähdellinen, eikä minun tee mieleni levätä, ennenkuin olen puhunut. Inkeri, teidän täytyy poistua tältä paikkakunnalta, teidän täytyy tyttärenne kanssa paeta sitä pelkoa, joka painaa teitä maahan, sitä vaaraa, joka todellakin uhkaa teitä.
— Mihin pitää minun paeta? — Sanokaa vain mihin? Neuvokaa minulle sellainen paikka, joka on julistettu mahtavain vihalta rauhotetuksi? Yksi on vain sellainen, ja se on hauta. Mutta jos toista löytyy, viittaa se meitä kaukana etäisyydessä, jonne ainoastaan toivoineni voin päästä. Voimani ovat murtuneet, jalkani raukeat, jaksan tuskin raahata itseäni poikki tämän huoneeni lattian … mitenkä siis tahdotte, että minun pitäisi paeta? Ja paitsi teitä ei ole ketään, joka ojentaisi minulle ystävällistä kättä, ei ketään, joka peittäisi minua vainolaisiltani; ei ketään, joka antaisi palan leipää minulle, jos vaikka nälkääni vaipuisin tielle; ei, ihmiset kiroisivat minua ja pakenisivat tiehensä, tahi ottaisivat minut kiinni, ruoskitsisivat ja antaisivat minut pyövelin käsiin, elleivät paikalla tappaisi minua. Onneni kohtalon täytyy tulla täydelliseksi. Mutta jos jotakin voitte tehdä hyväksemme, niin pelastakaa Elli! Jos mahdollista on, niin viekää hänet kauas täältä epäilysten, huokausten ja tuskain tuvilta!
— Älä puhu noin! sanoi Elli nuhtelevasti. — Enkö ole sanonut sinulle, ettei mikään kiusaa minua niin, kuin puheesi, että meidän on eriäminen, sinun ja minun, toisistamme. Kaikki minä voin kärsiä, vaan en sitä.
— Teidän ei tarvitse erota toisistanne, sanoi Aadolf. — Minä olen tuuminut asian valmiiksi. Minä tulin sanoakseni teille, että viipymättä laittaisitte itsenne matkakuntoon. Pankaa kirstuun ne tavaranne, jotka ovat teille välttämättömimmät ja kalliimmat; neljänkolmatta tunnin perästä tulee luotettava kyytimies re'ellä ja räväköillä juoksijoilla teitä noutamaan. Yön hiljaisuudessa lähdette täältä ja matkattuanne muutaman tunnin saatte tämän surunmajanne sijasta asettua varmaan turvapaikkaan, jonka olen hankkinut teille Tukholmassa. Minä lähden ennen teitä sinne ja lausun teidät siellä tervetulleiksi.