Laamanni Juhana.
Kun Hanna sai Pekalta ne uutiset, joita hän kiihkeästi oli odottanut, ja vielä oli kuullut, että Pekka vahingoittumattomana oli suoriutunut vaarallisesta toimestaan, ei Maria neiti vielä ollut käynyt levolle.
Ihana neitonen istui vähäisessä kammarissaan yöpöydän ääressä, yllään valkoinen, pitseillä reunustettu yöpuku, josta kauniit pyöreät olkapäät pistäysivät lampun valon hyväiltäviksi. Niiden lumivalkoista hohdetta lisäsivät mustat silkinhienot hiukset, jotka hajallansa, aaltoilevina valuivat alas lumivalkoiselle puvulle.
Hänen poskensa olivat kalpeat. Riutuva terveys loihti niille ainoastaan himmeätä jäähyväis-hohdetta … himmeätä kuin ilta-auringon valo heijastuessaan kedon liljoihin.
Hän varjosti käsillään otsaansa ja istui silmät ummessa. Pitkät silmäripset loivat vielä terveen pyöreähköille poskille varjon, joka enensi tuota hälvenemättömän mielihaikean ilmettä.
Tuskinpa antiikin mestaritkaan, jotka itse kuolemallekin osasivat antaa jalon haamun, olisivat voineet surua kauniimpimuotoisena kuvata.
Tällä hetkellä eivät näet synkät kiihkot hänen povessansa mylleröineet. Hänen sielunsa jänteet helähtivät surulloisen vienosti; hän antautui sen surumielisyyden valtaan, josta uhri riutuessaankin tuntee mielihyvää.
Nyt aukeni ovi hiljalleen ja Hanna astui sisään. Hän tiesi olevansa tervetullut, mutta tiesi myös, ettei hän saanut olla sitä tietävinään. Hän pysähtyi oven suuhun ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, hyvä neiti, että tulen tällä tapaa, mutta minä näin tulen ikkunastanne vilkkuvan ja ajattelin…
Maria pyyhkäsi pois kyynelet, jotka sulettujen silmäluomien välistä olivat vierähtäneet, ja kääntyi vitkalleen ovea kohden.