— Miksi olet vielä valveella, Hanna? sanoi hän; — mikset mene levolle, sinä joka saat lepoa?…
— Oi, neiti, tehän tiedätte mitenkä asia on, sanoi Hanna. — Minähän en koskaan saa tavata Pekkaa, muutoin kuin salaa hiipimällä hänen luokseen!
Maria näki Hannan silmistä, että hänellä oli salaisuus, jota hän ei jaksanut säilyttää.
— No, mitä sinun tällä kertaa piti saada Pekalle sanotuksi tahi hänen sinulle.
Kamarineitsyt odotti tätä tahi tämäntapaista kysymystä astuaksensa etemmä ja istahtaaksensa tuolille lähellä neitiään.
— Neiti on sangen hyvä, kun tahtoo kuulla lörpötystäni, kuiskasi hän; — mutta tällä kertaa on minulla jotain eriskummaista kerrottavaa…
— No mitä? Oletko nähnyt peikkoja?
— Oi, vielä pahempaakin olen minä tahi: oikeammin Pekka nähnyt. Minä oikein suren sitä…
— Sinä saatat minut uteliaaksi, sanoi Maria vilkkaammin. — Mitä on tapahtunut?
— Kuka olisi uskonut semmoista Aadolf herrasta! jatkoi Hanna ja pani kätensä ristiin hämmästyksensä merkiksi.