— Aadolfistako? toisti Maria kiivaasti ja iski sumeat silmänsä kamarineitsyeen. — Kerro!… Sukkelaan!
— Hiljaa, älkää puhuko niin kovin, neiti kulta! pyyteli Hanna suruisena. — Laamanni saattaisi kuulla meitä… Hän nukkuu nyt niin vähän öillä… Kun leini talttuu, kulkee hän edestakasin huoneissa… Minä kuulin vast'ikään hänen tohveli-jalassa hissuttavan tuossa viereishuoneessa…
— Mutta kerrohan jo! lausui Maria, tietämätönnä siitä kiivaudesta, jota hänen olentonsa ilmaisi, ja puristi kovasti Hannaa käsivarresta.
Hanna alotti kertomuksen, joka pituudellaan sanomattomasti kiusasi Mariaa, vaikka se kyllä oli supistettu niin lyhyeen muotoon, kuin se, riippuen kamarineitsyen kyvystä hallita sanojansa ja ajatuksiansa, saattoi tulla. Päästyänsä siihen, jolloin rakastavaiset keksivät Aadolfin tiellä, oli Marian kärsimättömyys kohonnut ylimmilleen.
— Heti kun näimme hänet, jatkoi Hanna kuiskaten, — sanoin Pekalle: Riennä hänen jälkeensä ja katso minne hän menee! Minä olen niin hirveän utelias ja tahdon kaikinmokomin sitä tietää…
— Ethän vaan maininnut, että joku paitsi sinua…
— En, en, neiti kulta, keskeytti hänet Hanna ja loi silmänsä maahan
Marian tutkivasti katsellessa häntä, — tottahan minä senverran tiedän,
ettei neiti välitä siitä, mitä Aadolf herra tekee! Sanoin siis
Pekalle…
— Ja mitä hän teki?
— Niin, hän vastasi: Koska olet utelias, niin kyllä minä sen asian toimitan sinulle… Ja sitte hiipi hän nuoren vapaaherran jälestä. Mutta nyt seuraa juuri hirmuinen kohta. Voitteko neiti arvata minne vapaaherra meni? Mäntysuon Inkerin luo? Sehän on kauheata! Hirveä noita-akka on loitsinut hänet. Mitenkä hän muuten…
— Näkikö Pekka hänen menevän tupaan? kysyi neiti Skytte ja loi itse katseensa maahan.