— Mitä on tapahtunut? Miksi sinä itket Maria?… Ja miksi sinä vielä olet täällä näin myöhällä?
Viimeinen kysymys lausuttiin Hannalle, joka vavisten ja tyhmistyneenä seisoi ankaran isäntänsä edessä.
— Armollinen herra, soperti tyttö, — neiti on pahoinvoipa, ja minä…
— Ja sinä, lausui laamanni ankarasti; — olet ollut yöjuoksulla, niinkuin huhut sinusta kertovat. Minä olen nähnyt sinun palaavan yölliseltä retkeltäsi … olen nähnyt mieshenkilön hiipivän puutarhan läpi… Sinä olet häpeäksi kunnialliselle talolleni ja saat huomenna lähteä matkaasi.
— Armollinen laamanni… Hanna ei saanut muuta sanotuksi; hän ratkesi itkuun.
Mutta laamanni kääntyi hänestä pois ja kiinnitti terävän katseensa
Mariaan.
— Oletko kipeä, lapseni, vai miksi sinä itket? kysyi hän vähän lempeämmällä äänellä.
Maria ravisti kutrit silmiltään, joten hänen ylpeä otsansa näkyi ja vastasi arvelematta sedälleen:
— Minä en ole kipeä, vaan olen surren itkenyt erästä onnettomuutta, joka varmaan on kovemmin kohtaava teidän sydäntänne, setä, kuin minun. Mutta ensiksi tahdon Hannan puolustukseksi sanoa, että hän kävi yöllisellä retkellään minun tahdostani. Sillä siitä asti, kuin minä olin lumimyrskyssä vähällä hukkua, olen kuullut poikanne salaa liikkuvan iltasilla ulkona ja epäilin, ettei hän kävisi muualla, kuin jumalattoman Inkerin ja hänen tyttärensä luona…
— Mitä sanotkaan, Maria? lausui laamanni Juhana, ja oli vähällä pudottaa kynttilän kädestään.