— Niin kyllä, armollinen herra, niin se on, sanoi Hanna, joka Maria neidin asialle antaman käänteen kautta oli saanut uutta rohkeutta.
— Suu kiinni, sinä, ja mene kammariisi! sanoi laamanni Juhana, mutta kun Hanna vielä viipyi, lepyttääkseen isäntäänsä ja puolustaakseen viattomuuttansa, lisäsi hän:
— Jos sinä olet syytön, niin älä pahastu kovia sanojani! Mutta mene nyt, sillä minä tahdon olla neidin kanssa kahdenkesken.
Hanna niiasi, loi kiitollisen katseen Mariaan hänen suomastaan avusta ja lähti pois, iloiten siitä, että hän oli niin helpolla pelastunut uhkaavasta myrskystä.
Laamanni Juhana pani kynttilän pöydälle ja istui vastapäätä Mariaa tuolille. Hänen tuima muotonsa ilmaisi hämmästystä, hän pyyhkäsi kädellään harmaita hiuksiaan ikäänkuin torjuakseen iskua, joka oli tähdätty hänen päähänsä ja kiinnitti levottomana katseensa nuoren neitosen huuliin.
Maria oli nopeasti tointunut hämmästyksestään. Hänen suuret, mustat silmänsä hehkuivat ikäänkuin voitonilosta, hänen tietäessään, ettei kosto enää voisi luisua hänen käsistänsä. Hän ei säälinyt isänsydäntä, johonka hänen sanojensa myrkkypistimen tavoin täytyi tunkeutua; hänen piti vaan saada jäähdyttää mustasukkaisuudesta kirveltelevää rintaansa.
— Puhu, sanoi laamanni, — kerro kaikki! Minä aavistan jo pahinta.
— Älkää pyytäkö minulta sitä, sillä minä en voi häpeämättä totella tahtoanne, setä. Ellen sisaren rakkaudella olisi ollut kiintynyt serkkuuni, ei hänen onnettomuutensa olisi koskenut minuun niin kipeästi, ja olisin karkottanut mielestäni epäluulot, jotka eivät sovellu siveälle neidolle.
'— Sinä sanoit lähettäneesi Hannan katsomaan, minnekä poikani iltasin retkeili, koska sinulla tuosta pyryilmasta asti oli syytä siihen luuloon, että hän uudelleen kävisi Mäntysuon Inkerin luona… Sanoithan sinä niin? kysyi laamanni.
— Niin sanoin.