— Mikä on se syy tahi ne syyt?
— Majaillessamme Inkerin luona, antoi hän Aadolfille juoman, jonka jälkeen minusta oli, niinkuin Aadolf mieluisesti olisi silmäillyt Inkerin tyttäreen Elliin. Kenties oli se aiheetonta epäluuloa; mutta kun pelkäsin noita-akan tempuillansa tahtovan vietellä Aadolfin sydäntä pahuuteen, aloin tarkata serkkuni käytöstä … ja kun epäluuloni saivat siitä yhä uutta tukea, lähetin Hannan tänä iltana ottamaan selkoa, mitä serkullani oli aikeissa. Minun ei kaiketi olisi sopinut niin tehdä, mutta…
— Sinä teit viisaasti sekä rakkaalle sukulaiselle arvon mukaisesti.
Mutta kerro pian, sano mitä Hanna näki?
— Hän ei uskaltanut seurata Aadolfia, kun Aadolf lähestyi Inkerin mökkiä; mutta samassa tuli Sjövikin ratsurenki Pekka hänelle vastaan, ja hän seurasi Aadolfin jälkiä mökille… Voi, setä, minun on mahdoton jatkaa! Minä häpeän silmäinne edessä.
— Haa! virkahti laamanni Skytte; — poikani juttu on siis jo sivullistenkin tiedossa! Minua onnetonta isää!
— Setä kulta, antakaa hänelle anteeksi! rukoili Maria ja otti vanhusta kädestä. — Aadolf parkahan on viattomasti joutunut noiden kahden noita-akan hornan temppujen uhriksi! Minkä hän sille taitaa, että he ovat lumonneet hänen silmänsä ja vietelleet hänen sydämensä!
— Ja näkikö vakooja jotain, josta käy varmaksi, että noidan on onnistunut saada poikani sydän hänen tyttäreensä mieltymään? Eikö niin? Puhu suoraan, lapseni! Vastaa vaan tämä viimeinen kerta!
Mutta Maria kätki kasvonsa käsiinsä ja tyrskähti vastaukseksi itkuun.
— Minä käsitän… Jo riittää, sanoi laamanni ja nousi istualtaan. — Niin piti turmiota levittävän pahuuden, pikemmin kuin luulinkaan, koetella minunkin huonettani! Mutta minä kostan hirveästi, lain ja oikeuden kautta minä kostan.
— Mutta, setä kulta, antakaa Aadolfille anteeksi! rukoili Maria uudestaan ja vei hänen kätensä vettyneille silmilleen. — Hän on onneton vaan ei syyllinen.