— Hei, Rolf ukkohan se on, huusi kartanonvouti, — mihinkä sinä olet menossa näin myöhällä? Anna seista ja ota matkaryyppy!
Rolf, sillä hän se oli, seisautti hevoset, silmäili joukkoa, mutisi jotakin itsekseen ja vastasi:
— Minulla on asiaa Wadtoftan puolelle, ja täytyy saada se vielä tänäiltana toimitetuksi… Kiitos tarjoomastanne, kartanon vouti! Ryyppy ei haittaa näin talviteillä…
— Ja miten komeasti hän vielä ajaakin! sanoi kartanonvouti, Rolfin ryypätessä pullosta hänen onnekseen. — Molemmat hevot valjaissa! Kunhan ei vanha ruutiäijä vaan olisi kosimahankkeissa!
— Oli hankkeet mitkä hyvänsä, niin jäänee minulta kumminkin eukko tahi tyttö saamatta, vastasi Rolf; — semmoiset tuumat jääkööt vaan pois mielestänikin. Mutta nyt on minun vuoroni kysyä mitä te aiotte tehdä? Te näytte olevan menossa mökkiin.
— Ihan oikein, vastasi kartanonvouti, me menemme ottamaan kiinni noitaa.
— Vai niin… Luulen että korkealla oikeudellakin on asiassa jotain tekemistä, koska herra nimismies on mukana… No, onnea vaan puuhille! Miksi te eukkoa kovistelette? Inkeriähän te kaiketi menette ottamaan kiinni.
— Ei, sanoi nimismies, — paholaisen emon vuoro on vasta huomenna, jolloinka minä neljännysmiehineni pistän kiinni kaikki hänen sukulaisensa, niin monta kuin niitä on ympäri koko pitäjän. Nyt saa vaan hänen tyttärensä tehdä pienen huvimatkan armollisen laamannin luo Signildsborgissa.
— Hm, vai niin! Jumalan rauha!
Rolf käski hevosia liikkeelle, iloiten kun sillä kaupalla oli päässyt asiasta erille. Poistaaksensa itsestään kaikki epäluulot ajoi hän tosiaankin Wadtoftaan, jossa hän asiakseen osti joitakuita lampaita ja palasi vasta seuraavana päivänä kotia.