Hänen seuralaisensa silmäilivät uteliaina ympärinsä, ja kartanonvouti huomautti:
— Tehän näytte olevan muuttotouhussa, Inkeri.
— Niinpä todellakin, tuhat vieköön, sanoi nimismies mulkoillen silmiänsä, — minä tunnen jotain uhkaavaa ilmassa. Mepä tulimme tosiaankin kreivin aikaan. Minnekkä matka, Inkeri? Hm, kaiketi olette tekin tuntenut jotain uhkaavaa ilmassa?… No, ettekö te saa suutanne auki? Te näytätte ällistyneeltä. Olemme tulleet kenties sopimattomaan aikaan, mutta sille en voi mitään. Minä tulen virkani puolesta.
— Mitä te meistä tahdotte? kysyi Elli vavisten.
— Sen sinulle kohta sanon, pikkunoita, vastasi nimismies; — me tulimme tänne viedäksemme yhden teistä armollisen laamannin luo, mutta nyt kun näen, että te olette muuttotouhussa, vaikkei vielä ole lähtöpäiväkään, niin on parasta kopata teidät molemmat, yhtähyvin nyt kuin toiste. Kuninkaan ja oikeuden nimessä minä vangitsen sinut, Inkeri, ja sinun tyttäresi. Kartanonvouti, annas tänne nuoranpätkät.
— Tässä ovat, vastasi kartanonvouti ja ojensi ne nimismiehelle.
Inkeri oli nyt senverran toipunut, että saattoi kysyä.
— Mistä rikoksesta meitä syytetään, koska te tahdotte meitä sitoa ja panna kiinni?
— Ka, kun vielä tekeydyt tuhmaksi, ilkeä noita! lausui nimismies. — Mutta kun pyöveli panee peukalopuristimen sormiasi hyväilemään, niin eiköhän muistisi alkane selvitä. Tänne vaan kädet, niin koristan sua rannerenkaalla, ettei sen parempaa vielä ole hampusta tehty! Kas niin, kursaukset sikseen! Meidän on kiire.
Nimismies läheni nuora kädessä… Inkeri vetäytyi kauhistuneena taapäin… Elli heittäytyi polvilleen oikeuden palvelijain eteen ja huudahti tuskissaan: