— Älkää koskeko äitiäni! Hän ei ole mitään pahaa tehnyt… Armahtakaa, hyvä herra!
— Älä kuomaile! Se on turha vaiva, vakuutti Askelin ja astui vielä askelen Inkeriä kohden. Mutta Elli heittäytyi heidän, hänen ja äitinsä väliin, kietoi kätensä nimismiehen jalkojen ympäri ja huusi:
— Armoa, armoa! Hän on viaton, hän ei ole mitään pahaa tehnyt. Jos teillä on ihmisen sydän, niin teidän täytyy armahtaa!
— Heitä irti minut! Oletko hullu? Luuletkos sinä, että nimismiehen on lupa ketään armahtaa? Se veisi häneltä viran. Heitä irti hyvällä! Muuten täytyy minun käydä kovin kourin käsiksi sinuun.
— Armoa! murahti humalainen kartanonvouti pilkallisesti. — Onko mokomaa pirua ennen kuultu? Tänne toinen nuoranpäistä, nimismies! Minä teen tästä tenästä pikaisen lopun…. Kuuletko sinä, helkkarin noita, jatkoi hän, silmät vihasta säihkyen, astui köysineen lähemmä Inkeriä ja puristi nyrkkiään hänen nenänsä edessä. — Sinua saanen kiittää siitä, että poikani sai maahisen ja että karjuni itsestään kuoli; mutta nyt minä sen maksan sinulle. Tänne kädet ilman kursailutta, tahi lyön sinua niinkuin härkää keskelle otsaa!
Inkeri oli vaipunut tuolille; hän olisi kyllä totellut humalaisen miehen uhkaavaa käskyä, mutta hän ei jaksanut käsiänsä kohottaa.
Hurja talonvouti kohotti nyrkkiään ja tahtoi panna uhkauksensa toimeen, mutta siinä tuokiossa syöksähti Elli ylös polviltaan ja töykkäsi häntä suonenvedontapaisella voimalla takasin. Mies, joka ei osannut odottaa moista rynnäkköä ja jo muutenkin huljuili "liikakuormansa" alla, hoippuili muutaman askelen, koettaessaan pysyttää tasapainoa. Se ei sittenkään onnistunut, ja niin hän kaatua roisahti seljälleen, niin että lattiapalkit ryskivät.
Nähtiinpä siinä omituinen kuva, johon hiiltynyt takkavalkea loi punertavaa valoaan: äiti, joka makasi tainnoksissa nojatuolissa, pää taaksepäin vaipuneena, kauhun jähmettynyt ilme kasvoillaan … tytär, joka oli asettunut hänen ja hänen vihollistensa väliin, hiukset hajallaan kalpeiden, hurjaa päättäväisyyttä hehkuvien kasvojensa ympärillä — nämä avuttomat oliot yhdeltä puolen, ja toiselta inhimillisen oikeuden raa'at, humalaiset apurit. Nimismies töllisteli avosuin, ällistyneenä tytön odottamattomasta voimanosotuksesta; kartanonvouti, naama pöhnästä ja kiukusta kamalasti väännyksissä, makasi pitkänään lattialla, ja molemmat rengit, jotka taikauskoisesta pelosta tähän asti olivat pysyneet toimettomina, vetäytyivät likemmä ovea, epätietoisina siitä inhimillinen vai yli-inhimillinenkö voima paiskasi heidän tiranninsa heikon tytön jalkoihin.
Mutta kuva oli tuota pikaa muuttuva toisenlaiseksi. Kartanonvouti kömpi ylös, ryntäsi Elliä vastaan ja iski häntä nyrkillä niin kovasti, että tyttö tajuttomana kaatui lattialle.
Tuskan ja ahdistuksen huuto pääsi Inkerin sydämestä ja hän syöksähti ylös … mutta samassa nimismies kävi kiinni häneen takaapäin. Kun Inkeri vielä koetti riistäytyä irti, heitti kartanonvouti nuoran hänen käsiensä ympäri ja sitaisi sen niin lujasti, että köysi syöpyi lihan sisään.