— Rauhoitu, noita! kiljasi nimismies, jonka kasvoilla hiki virtaili. — Pentusi ei ole kuollut; hänellä ei ole mitään hätää. Älä sinä vaan rimpuile, niin minä heti saan hänet henkiin kun kaadan kousallisen vettä hänen päälleen. Kas niin, etköhän jo asetu siivolla olemaan… No, se onkin paras mitä tehdä voit… Älä kisko nuorasta, kartanonvouti! Sinä saatat hänet vaan uudestaan raivoon. Hän taitaa ruveta kaatumaan… Aseta hänet tuonne tuolille! Piru kuinka ne naiset ovat oikullisia!
Nyt kääntyi nimismies tunnottomana olevan Ellin puoleen. Nähtyänsä nuo kalpeat kasvot ja suuret siniset juomut silmien alla, pelkäsi hän hetkisen, että tyttö kenties oli kuollut. Mutta koeteltuaan hänen valtasuontaan, otti hän toisen köydenpäistä ja sitoi hänen pienet kätösensä yhteen; sen jälkeen otti hän viinapullon, joka jo oli melkein tyhjä, asetti sen tytön nenän alle ja ravisti häntä, siksi kunnes tyttö vihdoin aukasi silmänsä ja tuijotti kiillottomin katsein ympärilleen.
— Kas niin, sanoi nimismies, — nyt toivon pahimmasta päästyn. Nyt voitte te, kartanonvouti ja Pekka, ottaa eukkoa käsikynkistä ja marssia matkaan. Mutta sinä et saa lyödä häntä etkä tempoa kovasti nuorasta, kartanonvouti, sen kiellän, sillä hänen kätensä ovat näköjään verissä … vangitkin ovat lain turvaamia. Sinä Niilo autat raahaamaan tätä pikkunoitaa… Kas niin, älä enää koukuttele, no ylös heti (ne sanat lausuttiin Ellille)! Eipä näy tahtovan. Meidän täytyy siis auttaa häntä matkalle.
Elli nostettiin ylös ja saattue lähti liikkeelle. Nimismies, jonka päästä pöhnä tämän kohtauksen aikana oli melkoisesti haihtunut, ihmetteli itsekin rohkeuttaan, jota hän oli osottanut peljätyitä naisia vangitessaan, ja taipui jo siihen luuloon, ettei ottelu noitien kanssa ollutkaan niin vaarallista, kuin hän ennen oli kuvitellut.
Kun Elli tuli tuntoonsa, huomasi hän olevansa maantiellä, kädet sidottuina, ja nimismiehen sekä toisen rengin kuljettavan häntä välissänsä. Edessänsä näki hän äitinsä hoiperrellen astuvan toisten miesten välissä.
— Näetkö, sanoi nimismies, — näetkö, äitisi kääntyy ympäri ja katselee sinua. Hän tahtoo sillä, että sinä kulkisit kauniisti ja vakaasti etkä rimpuilisi ja venkuroisi … sillä siitä ei kuitenkaan ole mitään apua.
Tämä kehotus oli tarpeeton. Elli käydä horjuili äänetönnä eteenpäin, pää painuksissa ja silmät puoleksi ummessa, päässä ei niin ainoata selvää ajatusta.
Täten kulki surullinen saattue metsän läpi, milloin häipyen kuusten ja petäjien varjoihin, milloin hohteessa hopeaisen kuun, joka juuri oli taivaanrannalle noussut.
Kun Niilo huomasi tytön hentojen jäsenten kylmästä värisevän, sanoi hän nimismiehelle:
— Pysähtykää vähän?