— Mikä on hätänä?
— Hänen on vilu, tyttöraukan, sanoi Niilo ja riuhtasi yltään harmaan sarkaviittansa, — ja kaiketi on hänellä tunto niinkuin muillakin, vaikka hän onkin noita.
Näin sanoen Niilo kääri viittansa tytön ympärille ja tarttui häntä uudestaan kädestä.
Vaikkei Elliä juuri ollenkaan vilustanut, niin hän kuitenkin oivalsi rengin tarkottaneen hyvää, ja tämä inhimillisyyden osotus koski hänen sydämeensä niin, että hän heti ratkesi itkuun.
Hänen ajatuksensa alkoivat nyt selvetä, mutta siitä tunsi hän verensä hyytyvän paljoa pahemmin kuin pakkasesta konsanaan.
— Mihinkä vietänee äitiä ja minua? kysyi hän itseltään, ja haihduttaakseen sitä tuskallista epävarmuutta, joka täytti hänen mielikuvituksensa mitä kauheimmilla kuvilla, rohkasi hän mieltänsä ja uskalsi puhutella nimismiestä, vaikka hänen oli vaikea saada niitäkään väräjäviä sanoja sanotuksi.
— Herra, lausui hän, — mihinkä te viette meitä? Täytyykö meidän heti kuolla?
— Ei suinkaan, vastasi nimismies niin suopeasti kuin noita-akalle sopi vastata, — älä sinä pelottele itseäsi sillä! Kuluu siihen vielä aikaa, ennenkun niin pitkälle ehditään. Pitäisihän sinun ymmärtää, että kaikki täytyy käydä laillista tietä … tutkinto ja hovioikeus ja tuomio ja niin edespäin… Tällä kertaa ei ole mitään pahaa pelättävänä: laamanni sinua vaan vähän kuulustelee, sitten pääset ruunun kyydillä Tukholmaan, jossa saat asua itse kuninkaallisessa linnassa kuninkaan omien huoneiden alla…
Elli hengitti helpommin; hän oli kuvitellut, että häntä vietiin suorastaan polttoroviolle. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi:
— Onhan laamanni Aadolf herran isä?