— On tosin, vaikkei hänellä siitä suurta kunniaa ole … no, siihen minulla ei ole mitään tekemistä… Paremmin kostuu kun painaa lankasella… Aadolf herra, lisäsi hän viekkaasti, on kyllä kelpo herra? Vai mitenkä sinusta on?
— On, on, vastasi Elli ja ilahtui ajatellessansa, että mies, jonka eteen häntä vietiin, oli Aadolfin isä. — Varmaankin on hän yhtä hyvä kuin hänen poikansa, ajatteli tyttö.
Ja koko matkan ajatteli hän vaan Aadolfia; nuori vapaaherra oli se ankkuri, johonka hän epätoivon yössä koki turvautua. Hänen käyntinsä muuttui kevyemmäksi; hän ei painanut enää puhkavan nimismiehen olkaa, hän ei suuresti pelännyt enää sitä päämaaliakaan, johon häntä vietiin.
Kulkueen saavuttua Signildsborgiin kokoontui talonväki, sill'aikaa kuin nimismies ja talonvouti päästelivät köysiä vankien käsistä. Pilkkasanoja sekä inhon ja mielipahan purkauksia sateli noiden molempain naisten yli, mutta he eivät sitä kuulleet. Elli kuiskasi:
— Älä sure, äiti … vaan luottakaamme Jumalaan!
— Oi, hän on ottanut kätensä meistä, huokasi Inkeri.
— No, nyt seuraat minua armollisen laamannin luo, sanoi nimismies ja tarttui Elliä käteen. — Ja vie sinä, talonvouti, eukko johonkin suojaan, ettei ihmisten tarvitse töllistellä häntä… Tule nyt, sinä paholaisen pikku penikka!
— Tahdotaanko meidät erottaa toisistamme? Eikö äitini pidä seurata mukana? lausui Elli.
— Mitä te aiotte tyttärelleni tehdä? huusi Inkeri hätäytyneenä.
— No, te pääsette pian taas yhteen. Olkaa huoleti! sanoi nimismies. — Älkää nyt leutoko, vaan päästäkää koreasti tyttärenne! Laamanni odottaa.