— Ettekö vaan valehtele? kysyi Inkeri epäröiden ja piti käsillään kiinni tytön vyötäisistä.
— Enkä valehtele, hullu noita, minä vannon autuuteni kautta, että pian taas saat nähdä hänet. Kujeet sikseen nyt?
— Ja vannotteko, ettette pitele pahoin häntä?
Nimismies tuskastui ja riisti Ellin pois huolestuneen äidin sylistä. Sitten vietiin heidät kumpikin eri taholleen, Inkeri vähäiseen sivurakennuksessa olevaan kammariin, ja Elli nimismiehen vieressä pihan poikki suurelle herrastalolle päin.
Inkeri oli tuskin kuullut oven perästänsä sulkeutuvan, niin hän jo äidillisestä surustaan huolimatta tunsi joutuvansa sen raskaan unen valtaan, jonka kautta luonto koettaa vuodattaa uutta öljyä sammuvaan elonlamppuun. Kammarissa oli olilla täytetty sänky ja sen peitteenä karkea lakana. Sinne horjuili Inkeri, ja muutaman hetken kuluttua hän, veriset, haavottuneet kädet ristissä rinnallaan, nukkui virkistävään uneen, joka loi petollisen riemunhohteen hänen kasvoilleen. Hän uneksi poikansa palanneen mahtavana ruhtinaana, että hän oli tullut sitä varten, että pelastaisi äidin ja sisaren ja veisi heidät merten taa onnellisempaan maahan.
Sill'aikaa meni Elli, astellen joltisenkin vakavasti, tuntemattomia vaiheitansa kohti. Hän silmäsi ympärinsä toivoen näkevänsä Aadolfin, mutta vaikka tämä toivo petti, niin se ajatus kuitenkin vahvisti häntä, ettei Aadolf ollut kaukana, ja että siis se sydän, joka toivoi hänen parastaan, ei sykkinyt loitolla.
Mutta kun hän tuli suureen etehiseen ja nimismies vei hänet leveitä kiviportaita ylös, jotka johtivat toiseen kerrokseen, tunsi hän mielensä lannistuvan. Avara etehinen, jonka pylväisiin kuu paistoi korkeiden ikkunoiden läpi, ja jonka holveissa hänen askelensa kumeasti kajahtelivat, teki häneen jylhän vaikutuksen; hänen sielunsa aavisti jotakin hirmuista tapahtuvaksi.
— Pysähdy, sanoi Askelin, heidän tultuaan erääseen vierashuoneeseen, jota katosta riippuva lamppu valaisi; — minä tulen kohta ja noudan sinut. Nimismies meni laamanni Juhanalle ilmoittamaan, että Inkerin tytär odotti viereisessä huoneessa.
Elli istui tuolille oven suuhun. Hän painoi käden sydäntänsä vasten, hillitäkseen sen rajua tykytystä, ja kun samassa eräs vierashuoneen sivuovista aukesi, sätkähti hän jyrinästä ja silmäsi arasti tulijaan. Mutta kun hän näki edessänsä nuoren neiti Skytten, niin hänen kasvonsa kirkastuivat. Se seikka, että hän täällä vieraissa oloissa näki olennon, nuoren ja naisellisen niinkuin hän itsekin ja jonka hän hyvin tunsi aina siitä asti, kuin Elli sisarellisella hellyydellä hoiteli häntä äitinsä kodissa, oli omiansa rohkasemaan hänen mieltänsä.
Hän nousi tuoliltaan ja silmäili Mariaa, senlainen ilme kasvoillaan, kuin olisi hän pyytänyt kuulla häneltä vaikka yhden ainoan ystävällisen sanan, kuulla hänen vakuuttavan, ettei mitään vaaraa ollut pelättävissä. Mutta Marian huulet vetäytyivät kummalliseen hymyyn, hänen mustissa silmissänsä kuvastui vihaa ja ylenkatsetta hänen luodessaan katseen kalpeaan, laihtuneeseen, karkeisiin vaatteisiin puettuun kilpailijaansa, ja hän meni nopeasti ohitse lausumatta Ellille ainoatakaan sanaa.