Samassa aukeni toinen ovi, joka johti laamannin työhuoneeseen, nimismies näyttäytyi taasen, otti vapisevaa tyttöä kädestä ja vei hänet sinne sisään. Sen jälkeen hän teki molemmille herroille kumarruksen ja poistui vierashuoneeseen, odottaakseen siellä lähempiä määräyksiä.
Kaikista ensin Elli näki täällä sisällä peljätyn pappismiehen synkät kasvot, ja kun hän tätä näkyä pelästyen katsahti toiseen huoneessa olevista miehistä siinä heikossa toivossa, että hän tässä tapaisi vähemmin pelottavan enteen, näki hän yhtä synkät, yhtä kolkot kasvot, katse tutkivana ja uhkaavana suunnattuna häneen, eikä hän tämän kasvoissa voinut havaita vähintäkään sen nuorukaisen näköä, joka oli hänelle rakas. Elli oli nähnyt tarpeeksi peljätäksensä pahinta. Vavisten tervehti hän kainosti herroja ja loi silmänsä maahan, ne kun eivät voineet kestää laamannin terävää katsetta.
Laamanni istui suuressa nojatuolissa työpöytänsä edessä, ja hänen vieressänsä pastori Svenonius. Ensi silmäykseltä tuo hento kalmankalpea olento vanhasta Skyttestä näytti jotenkin miellyttävältä, vaikka hän inhosikin häntä ja hänen äitiään.
— Että tämä lapsi, joka näyttää niin viattomalta ja vilpittömältä, jo kuitenkin on kirottu ajassa ja iankaikkisuudessa! ajatteli hän; — sitä tuskin uskoisi kun hänet näkee.
Hän viittasi nyt pastorille. Tämä keskeytti hiljaisuuden ja piti Ellille puheen, sekä ilmoitti, että hän ja hänen äitinsä tulisivat saamaan hirmuisen rangaistuksen niistä kauheista synneistä, joihin he olivat tehneet itsensä syypääksi. Sitten hiljensi hän ääntään vähän säyseämmäksi, sanoi toivovansa, ettei Elli näin nuorella iällä vielä ollut niin peräti turmeltunut, ettei hänen sieluansa voitaisi katumuksen ja parannuksen kautta pelastaa Jumalan valtakunnalle, joskaan hänen ei käynyt välttäminen maallisen oikeuden rankaisua, jonka armotta täytyy seurata rikosta. Jos Elli tässä tilaisuudessa tahtoisi osottaa katumustaan vastaamalla totuuden mukaan niihin kysymyksiin, jotka armollinen laamanni oli hänelle tekevä, niin oli varmaa, että tämä, joka vastedes tulisi istumaan tuomarina hänen asiassaan, antaisi tämän seikan taivuttaa häntä käyttämään kaikkea sitä sääliväisyyttä ja lempeyttä, jota laki ja hänen omatuntonsa vain sallisivat.
Kun pastori oli lopettanut puheensa, otti laamanni Skytte puheenvuoron ja selitti, että avoin ja tosi tunnustus, tässä tehtynä, voisi antaa hänelle tilaisuuden vastedes langetettavan tuomion lieventämiseen.
— Tahdotko sentähden, lausui hän lopuksi, — totta puhumalla vastata niihin kysymyksiin, jotka aion sinulle tehdä?
Elli, joka pelostaan sekavana ja herrojen käyttämään puhetapaan tottumattomana, oli käsittänyt heidän puheistansa ainoastaan jonkun vähäisen osan, vastasi pelonalaisesti myöntäen, ja tutkimus alkoi.
Kysymyksistä, jotka laamanni nyt esitti, oli ennakolta sovittu hänen ja pastorin kesken, vaan ei kumpikaan herroista tullut ajatelleeksi sitä, että lapsen kielitaito supistui aivan jokapäiväisimpiin puhetapoihin, joita hän oli kuullut ympäristöltään, tahi joita oli esiytynyt niissä harvoissa kirjoissa, jotka hän oli lukenut. Siitä johtui, ettei Elli joko ollenkaan tajunnut tahi tajusi hän useita kysymyksiä väärin, mutta kun hän niin sattuessa vaikeni ja suuntasi aran, kysyväisen katseen inkvisiittoreihin, pidettiin sitä uppiniskaisuutena tahi luikertelun yrityksenä, ja Svenonius vaati jylisevällä äänellä häntä heti vastaamaan. Elli, joka tunsi voimainsa loppuvan, ajatustensa hämmentyvän, huolimatta mitä tuskaisimmista ponnistuksistaan niiden koossapitämiseksi, heikkoni vihdoin niin, että hän töin tuskin kesti seisomassa, ja laamannin sanat kaikuivat epäselvänä huminana vain hänen korviinsa. Mutta papin uhkausten pelko vaati häntä vastaamaan … ja hän vastasi kelmenevin huulin sekasin myöntäen ja kieltäen, tietämättä itsekään, mitä hän kielsi ja mitä hän myönsi. Laamannin muoto synkkeni yhä enemmän, hänen tuuheat kulmakarvansa rypistyivät, silla Elli teki tietämättään itsensä syypääksi yhä useampiin ristiriitaisuuksiin: hän tunnusti itsensä ja äitinsä syylliseksi kaikkiin niihin rikoksiin, joista heitä syytettiin, mutta kielsi ne taas jo seuraavana hetkenä. Vasta kun nimi Aadolf kajahti hänen korviinsa, tuli hän vähäksi ajaksi täyteen tuntoonsa ja kuuli selvään seuraavan kysymyksen:
— Sinä myönnät siis, että olet mielistynyt poikaani, ettei äitisi yksistään tahtonut, vaan että sinulla itselläsikin oli tarkotuksena kiinnittää puoleesi hänen sydämensä?