— Minä tottelen mahtavampaa ääntä kuin teidän onkaan.
— Perkeleen ääntä, mutisi Svenonius ja oli juuri aikeessa korottaa äänensä, ajaaksensa Herran nimessä nuoren Skytten ovesta ulos, kun tämä iski säkenöivät silmänsä pappiin ja jatkoi:
— Te, katala, olette aikaansaaneet tämän. Varokaa itseänne! Teillä on ankara tili vielä tehtävänä… Rauhoitu, Elli. Minä olen täällä ja puolustan sinua.
Nyt ei laamanni enää voinut hillitä itseänsä. — Kurja, sinä julkenet osottaa synnillistä taipumustasi tähän pahamaineiseen tyttöön … sinä julkenet kysyä omalta isältäsi, eikö hän häpeä … hän häpeää, mutta hän häpeää niskoittelevaa, jumalatonta, turmeltunutta poikaansa … sinä julkenet uhata tätä Herran palvelijaa, entistä opettajaasi … sinä mietit murhahankkeita hänen henkeänsä vastaan … ehkäpä minunkin. Pois silmistäni!
— Armollinen herra, sanoi Svenonius, ja pani kätensä laamannin käsivarrelle, — hillitkää vihanne ja muistakaa, että Aadolf herra ei ole syyntakeinen sanoistansa ja teoistansa! Muistakaa, että hän toimii tenhojuoman vaikutuksen alaisena!
— Te olette oikeassa; hän on vielä tänä iltana vietävä houruinhuoneeseen Tukholmaan, jatkoi laamanni, vavisten koko ruumiissaan. — Minä kutsutan tänne kaikki renkini ja panetan hänet rautoihin. Kartanonvouti, kiskase noita hänen käsistänsä ja ruoskitse häntä poikani näkyvissä!
Niin sanottuaan laamanni tarttui kellonvetimeen ja riuhtasi niin voimakkaasti, että lanka katkesi. Nimismies, joka oli kuullut joka sanan, näyttäytyi naama kalpeana ovessa ja sai käskyn tuoda käsiraudat ja jalkapihdin sekä kutsua rengit saapuville. Sill'aikaa oli kartanonvouti empien lähestynyt Aadolfia ja kuiskannut: — Herra kulta, eihän sopine väittää armollisen laamannin käskyä vastaan… Mutta Aadolf, jota Elli suonenvedontapaisesti piteli kiinni, työnsi hänet takasin.
— Isäni, sanoi Aadolf, kun laamanni, otsa rypyssä ja käsivarret ristissä seisoi hänen edessään, — älkää alentako itseänne ja poikaanne niin arvottoman päätöksen kautta! Jos voisitte katsoa sydämeeni, niin näkisitte, että minä pidän teitä kaikessa siinä kunniassa, jota pojan tulee elonsa alkujuurta kohtaan osottaa. Mutta minä en koskaan salli, että tätä turvatonta lasta pahoin pidellään. Tuomitkoon laki! Päästäköön tahi langettakoon se hänet! Olkoon teille siitä kyllin, että inhimillinen oikeus, inhimillisten etuluulojen sokaisemana, aivan varmaan on tahraava itsensä hänen viattomalla verellään! Eikö siitä jo ole kyllin? Miksikä rääkätä häntä mielivaltaisesti? Oi, isäni, te joka muuten olette niin oikeudellinen, niin tunnokas, te ette suinkaan tekisi itseänne syypääksi moiseen väkivaltaan, ellei tämä hurjapäinen pappi, tämä rakkauden ja laupeuden Jumalan eksynyt palvelija, olisi vietellyt teitä siihen.
— Antakaa hänelle anteeksi. Hän on mieletön. Minä en lue sitä hänelle syyksi, sanoi Svenonius.
— Oletko puhunut kaikki? Vai onko suusi vielä täynnä herjausta? sanoi laamanni. — Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt rakkaudesta sinua, kelvotonta kohtaan. Minä olen koettanut saada tätä naista ilmaisemaan jotakin vastamyrkkyä sille juomalle, jolla hän on ottanut sielusi vangiksi… Minua haluttaa nähdä, rohkenetko käydä käsiksi isääsikin; silloin olisi mittasi täysi. Heitä irti tyttö, jatkoi hän ja tarttui Elliä käteen, — vai pitääkö minun väkisin erottaa hänet sinusta, hurjapää?