Että oli olemassa liitto, johtajanaan valtakunnan-neuvos Pentti Skytte ja tarkoituksenaan asettaa kuninkaan setä, herttua Aadolf Juhana valtakunnan holhohallitukseen, sen moni aavisti. Herra Pentin oveluudesta huolimatta ei hänen suhteensa herttuaan ja useampiin herttuan tunnettuihin puoluelaisiin jäänyt vakoilevilta silmiltä aivan huomaamatta, etenkin kun herttua itse ei osannut olla tarpeeksi varova. Mutta todistuksia, joiden nojalla hallitus olisi voinut julkisesti nousta tätä liittoa vastaan, ei ollut nimeksikään, ja herra Pentti, joka heti hoksasi, että häntä vastaan oli herännyt epäluuloja, ei kuitenkaan joutunut neuvottomaksi. Hän pysyi tyynenä virkakumppaniensa epäluuloisesti silmäillessä häneen, ja piti ivansekaisella hymyilyllä neuvospöydässä puheen, jossa hän kehotti pitämään tarkasti herttuan hankkeita silmällä. Hän tiesi vallan hyvin, ettei hän moisilla puheilla voinut pettää hallitusta, eikä hävittää niitä epäluuloja, jotka kerran olivat hänen suhteensa heränneet, mutta hän arveli huoleti voivansa tätä ilvepeliä pitää omaksi huvikseen, koska päteviä todistuksia hänen syyllisyydestään puuttui ja epäilijäin oli ollut mahdoton saada täyttä selvyyttä hänen ja hänen puolueensa aikeista.
Saattaakseen tämän vaarallisen miehen vahingontekoon kykenemättömäksi ennenkun valtakunnan säädyt ehtivät kokoontua, hallitus päätti jollakin kunniallisella tekosyyllä toimittaa hänet pois pääkaupungista. Herra Pentti sai eräänä päivänä tietää, että oli aikomuksena nimittää hänet Wismarin oikeusistuimen presidentiksi. Hän riensi kiireimmiten pyytämään itseänsä vapaaksi tästä luottamustoimesta, mutta De la Gardie ojensi hänelle valtakirjan, lausumalla monta imartelevaa sanaa, jonka ohessa hän vakuutti, että tarvittiin niin tarmokas mies kuin valtakunnan-neuvos Skytte oli kaiken sen sekasorron ja epäjärjestyksen poistamiseen, jota mainittuun tuomioistuimeen oli päässyt juurtumaan, ja kehotti samalla Skytteä heti ryhtymään toimeensa.
Mutta herra Penttiä ei ollut niin helppo saada poistumaan. Ensi alussa äkillinen sairaus esti häntä lähtemästä pääkaupungista, ja kun hänen vilkas luonteensa pian kyllästyi valesairaana olemiseen, oli hänellä muita syitä, jotka valitettavasti vaativat häntä jäämään Tukholmaan ja jättämään sekavan Wismarin oikeusistuimen toistaiseksi oman onnensa nojaan.
Että herra Pentti halukkaammin lähtisi matkalle niin hallitus nimitti hänet nyt Ruotsin lähettilääksi Saksaan. Tämähän oli kunniakas virka, ja herra Pentti kiitti, mutta huomautti samalla, että toimi arvoonsa nähden vaati suurempaa palkkaa, kuin määrätty oli. Hän ei tahtonut moiseen tärkeäarvoiseen toimeen ryhtyä, ennenkuin tiesi kaikella ulkonaisella kunnialla voivansa sen täyttää. Hallitus tuota pikaa lisäsi palkkaa ja kehotti toistamiseen herra Penttiä lähtemään. Herra Pentti lupasi, mutta jäi pääkaupunkiin.
Kun vielä muutamia viikkoja kului eikä herra Pentin valmistukset matkaa varten olleet sen pitemmälle edistyneet, kuin että hän hoviräätäliltä oli tilannut lämpimän matkaturkin, niin hallitus tuskaantui viivyttelemiseen, kehotti kolmannen kerran häntä kiiruusti lähtemään ja ilmoitti samalla … aina vaan kiihottaakseen hänen matkailuhaluaan … että hänet muiden toimiensa ohella oli nimitetty Inkerinmaan laamanniksi. Herra Pentti lausui sulimmat kiitokset, lupasi niinpian kuin mahdollista lähteä matkaan ja — jäi pääkaupunkiin.
Kun hallitus vielä muutamia viikkoja odotettuaan neljännen kerran käski hänen lähteä, tiedusteli hän hallitukselta, eikö muka hänen oikeuksiinsa tahi velvollisuuksiinsa lähettiläänä Saksassa kuulunut Ruotsin sopimusten hierominen Lüneburgin, Holsteinin y.m. kanssa, ja pyysi seikkaperäisiä ohjeita siinä suhteessa. Joku aika kului ennenkun hallitus ehti tämän kysymyksen ratkaista ja se uudisti viidennen kerran kehotuksensa.
Mutta nyt valtakunnan-neuvos Pentti ilmoitti, että hän sill'aikaa oli takertunut tärkeään oikeusasiaan, joka välttämättä vaati hänen läsnäoloaan Tukholmassa; puheensa vahvistukseksi jätti hän hallitukselle suuren asiakirjakäärön. Kysymyksessä oli todellakin niin suuria summia, ettei hallitus voinut kieltää häntä lykkäämästä matkaa joksikin aikaa, toivoen että asia, joka ei näyttänyt varsin sekavalta, pian päättyisi. Mutta se toivo petti. Mitä kauemmin juttua jatkui, sitä pahemmin hän siihen sotkeutui; herra Pentti tiesi salata asiakirjoja, välttää kutsuja (aina tietysti pätevillä syillä) ja loppumattomiin valittaa ja moittia tuomioita.
Koska hänen siis kuitenkin täytyi jäädä pääkaupunkiin, katsoi hän olevansa velvoitettu käyttämään aikaa muutamien muiden kysymyksien ratkaisemiseen. Hän esitti valtiolle jos jonkinlaisia vaatimuksia, joihin arveli itsellään olevan oikeutta kuningatar Kristiinan ja kuningas Kaarle Kustaan lahjoitusten johdosta. Vaikka nämä vaatimukset olivatkin laadultaan häpeämättömiä, niin heikko hallitus näki parhaaksi suostua niihin; hän sai omistusoikeuden useihin Munsön ja Adelsön tiluksiin pidennetyksi, hänelle luvattiin uusia tiluksia ja sitäpaitsi hän jollakin tekosyyllä sai 12,000 riksin lahjan valtiorahastosta … kaikki vaan siksi, ettei hänellä oikeudenkäynnin päätyttyä enää olisi aihetta uusiin selkkauksiin ja viivyttelemisiin.
Mutta tuo riivattu käräjäasia ei vaan ottanut päättyäkseen. Valtiopäivät lähenivät nopein askelin ja valtakunnan-neuvos Pentti oli kuin olikin pääkaupungissa.
Pentti Skytten keskustelusta Kustaa Draken kanssa, tämän käydessä hänen luonaan metsästysmajassa, lukija on saanut tietää, että Pentti Skytte oli tullut tuttavaksi Vanloon kanssa. Hollantilaista suurmiestä ympäröi pyhyydenloiste, joka vastustamattomasti veti herra Penttiä hänen luokseen. Miksi olisi rikas ulkomaalainen epäsuotuisaan vuodenaikaan valinnut Ruotsin pääkaupungin olinpaikakseen, ellei joku salainen hanke, epäilemättä valtiollista laatua, olisi tuonut hänet sinne? Kun valtakunnanneuvos antoi esittää itsensä Vanloolle oli hänen ensi tärkotuksena urkkia ilmi tuo salaisuus, joka mahdollisesti voitiin saattaa onnelliseen yhteyteen hänen omien suunnitelmiensa kanssa; mutta seurusteltuaan jonkun aikaa Vanloon kanssa, oli hänen pakko itsellensä tunnustaa, että jos Vanloon olostelulla Tukholmassa todella olikin salainen valtiollinen tarkotusperä, niin hän kumminkin oli siksi tarkka pelaaja, ettei kenenkään, yksin tarkkanäköisimmänkään, ollut kurkistamista hänen kortteihinsa. Näiden kahden herran kesken syntyi kumminkin jonkinlainen tuttavallinen suhde. Ellei herra Pentti tavannutkaan sitä, mitä hän ensin Vanloossa haki, niin keksi hän sen sijaan jotakin, mitä hän kaikkein vähimmin oli odottanut tuolta upealta maailmanmieheltä: laajat tiedot hänen molemmissa lempiaineissaan, filologiassa ja alkemiassa; ja tämä seikka ynnä Vanloon rikkaus ja miellyttävä seurustelutapa ne saattoivat herra Pentinkin liittymään hänen ihailijoittensa lukuun, niin vähän kuin hän muuten olikin taipusa ihailemaan mitään muuta kuin omaa itseään. Vanloolla puolestaan oli syytä suostua herra Pentin miltei tungettelevaan tuttavaksi pyrkimiseen, havaittuansa tämän olevan lähemmässä yhteydessä Kustaa Draken kanssa. Valtakunnan-neuvos Skytten kautta sai Vanloo vähitellen tietää sen, mitä hän halusi Draken luonteesta, taipumuksista ja elintavoista, ja metsästysmajan ostettuaan Vanloo tuli hänen naapurikseen. Näin oli molemmin puolin toivottu lähentymisen mahdollisuus hollantilaisen suurmiehen ja Sjövikin herran välillä syntynyt.