— Hyvä on, Sigurd, ole vastakin varova käytöksessäsi häntä kohtaan! Varsin tärkeätä, on, ettei hän pääse käsistämme… Ja nyt, ystäväiseni, sanon sinulle hyvästi huomiseen asti. Minä odotan tänne valtakunnan-neuvos Skytteä ja asessori Stiernhielmiä, jotka ovat lupautuneet iltani huviksi juttelemaan kielitieteellisistä seikoista.
— Vielä muutama sana, kapteeni, osotukseksi hänen pahasta omastatunnostaan ja tarkasta merimiessilmästään! Hän on nähnyt Algernon Sidneyn, joka on Kastelholman luona, ja … mitähän luulette? … minä, joka olin hänen seurassaan, näin hänen seisahtuvan ja kuulin hänen jupisevan puoliääneen: "… Hemmetti, olisikohan se sama? Eikö mitä? Minä näen kummituksia keskellä päivää". Ja kuitenkin on taklaus poissa ja laiva osaksi päällysrakennuksen peittämänä!…
Sigurd erosi nyt herrastaan, joka kohta sen jälkeen otti vastaan odotetut vieraansa.
Hupaista oli Vanloon kuunnella näiden kahden oppineen miehen, vapaaherra Pentin ja herra Yrjö Stiernhielmin väittelyä. Stiernhielm esiintoi ominaisella pilansekaisella vakavuudellaan mitä rohkeimpia väitteitä ja puolusteli niitä verrattomalla sukkeluudella vapaaherran yhtä perusteellisia kuin älykkäitä hyökkäyksiä vastaan, mutta tämän huvin, jota terävillä sanasutkauksilla molemmilta puolilta runsaissa määrin höystettiin, keskeytti äkisti isännälle saapunut kirje, joka pakotti hänen luopumaan seurasta kesken ja lähtemään samana iltana Sjövikiin.
Kirje oli Agnes Draken kirjoittama, ja ilmoitettiin siinä Vanloolle, että pikku Hedvig kolme päivää sitten oli sairastunut yleiseen kulkutautiin, joka jo oli vienyt monta uhria nousevan polven keskuudesta Tukholmassa ja sen ympäristössä. Muudan pääkaupungin etevimpiä lääkäreitä oli kutsuttu Sjövikiin, mutta kaikki hänen yrityksensä olivat olleet turhat, ja oli hän lähtiessään Sjövikistä ollut sitä mieltä, että lapsi tuskin enää paranisi.
"Mynher Vanloo", niin sanottiin kirjeen lopussa, "huhu kertoo, että te olette erinomaisen etevä lääkintätaidossa. Kunpa niin olisi! Te tiedätte, mitä tämä lapsi minulle on. Juuri se seikka, että pelkään kadottavani sen, saattaa minut pyytämään, että hetikohta rientäisitte tänne. Minä olen niin yksin, ja mitä Jumala Hedvigistäni lienee päättänytkin, niin olisi läsnäolonne minulle lohdutukseksi".
Perästä puolenyön, kaksi tuntia kirjeen saapumisen jälkeen, seisattuivat Vanloon läähättävät hevoset Sjövikin linnanpihalle. Hän riensi suoraapäätä Agneksen huoneeseen ja tapasi äidin lapsensa sairasvuoteen ääressä. Palvelustyttö valvoi rouvan kanssa huoneessa, mutta herra Kustaa Drakea ei näkynyt.
Vanloo oli tullut liian myöhään. Hedvig nukkui jo sitä unta, jolla hempeä luonto lieventää kuolontyötä ja jota ainoastaan keskeyttää hengen kaipuu luoda viimeisen kerran sammuvasta silmästä katse vielä viipyviin armaisiin omaisiin.
Lamppu valasi kuolevan tytön kalpeita kasvoja. Elinvoima hiutui tyynesti ja vienosti, niinkuin iltarusko kauniina iltana vaalenemistansa vaalenee. Siten kuolevat joskus lapset, mutta useammin elämäänsä kyllästyneet ikäihmiset, joille nukkuminen kuolonuneen on elämän viimeinen nautinto.
Agnes luki Vanloon kasvoista, että ero Hedvigistä oli välttämätön. Hän laskeutui polvilleen tytön pääalustan viereen ja kostutti nukkuvan kiharoita kyynelillään.