— Hyviä ovat näiden herrain aikeet, sanoi hän. — Ei sovi kieltää, etteivät he olisi varmoja asiastaan. He hierovat kauppaa nahasta, ennenkuin ovat ampuneet karhun. No niin, he tuntevat vastustajainsa heikkouden ja tietävät, että kansa kyllä mukautuu, kun he vain kääriyvät lain vaippaan … ja siihen he kyllä kykenevät. He jakelevat jo tiloja ja arvoja keskenään ja muudan heistä sen lisäksi ehdottaa, että relssitilalliset tehtäisiin maaorjiksi. Hän viittaa naapurivaltakunnan Tanskan ja monien muiden valtojen esimerkkiin, sanoo sen olevan häpeäksi kristillis-monarkkiselle yhteiskunnalle, että sillä on vapaita talonpoikia, ja päättää esityksensä De la Gardien tapaan latinaisella korulauseella; Ungentem pungit, pungentem rusticus tingit.
— Haa, lausui Sigurd, joka tähän saakka ääneti oli kuunnellut Vanloon ajatuksen ilmaisua, — onko se mahdollista, kapteeni? Julkeavatko he tosiaankin jutella sellaista? Tehdä talonpojat maaorjiksi! Hyvä on … silloin on meillä kapina maassa, emmekä me lähde täältä ottamatta osaa leikkiin. Minä olen talollisen poika ja te, kapteeni, olette niinikään, jos kohta Folkungien verta virtailee suonissanne. Haa, kapteeni, antakaa heidän vaan jatkaa mielensä mukaan! Minä tunnen Ruotsin talonpojat: he sietävät paljon sortoa, niinkauan kuin kuvittelevat olevansa vapaita, mutta riistettäköön heiltä tämäkin luulo, niin he eivät siedä niin mitään. Eikö niin, kapteeni, annattehan herrain menetellä mielensä mukaan?
Vanloo naurahti silmäillessään Sigurdiin. Sigurd oli kavahtanut istualtaan, hänen silmänsä säihkyivät, hän näpli, kiersi ja väänteli viiksiään.
— Kapteeni, jatkoi hän, — me olemme yhdessä taistelleet Englannin republikaanien armeijoissa … me olemme omin silmin nähneet solvaistun kansan nousevan vihapäisnä kapinaan, ja me olemme ottaneet osaa sen taisteluihin vapautensa puolesta… Te nauratte kapteeni! Ah, te ette ole sama mies mikä olitte ennen. Muistan kuitenkin ajan, jolloin mielenne teki palata isänmaahanne ja asettua jonkinlaisen kumousyrityksen etupäähän. Te olitte silloin kymmenen vuotta nuorempi, mutta eihän sydämenne vieläkään kuihtunut ole. Muistuu mieleeni monta hetkeä, kun tyvenessä valtamerellä lepäilimme emäpurjeen kalveessa, ja te juttelitte minulle Grakkuksesta ja Timoleonista… Ja paraimpia ystäviännehän vieläkin on jalo Algernon Sidney, jonka mukaan olette antanut nimen kauniille prikillenne.
— Vaiti! sanoi Vanloo ja tukki kädellään Sigurdin suun. — Sinä, ystäväni, olet huono politikoitsija, sen vakuutan sinulle.
— Jos niin on, sanoi Sigurd, — niin syy ei ole minun vaan oppimestarini. Te tiedätte kyllä, ketä tarkotan, kapteeni…
— Tiedän, vastasi Vanloo iloissaan, — minä olen sinussa kasvattanut itselleni nuoruuteni houkkamaisten unelmieni elävän muistuttajan. Muistisi on erinomainen, kun on tarvis muistuttaa minulle entisiä heikkouksiani. Sinä tahtoisit myllätä koko maailman ylösalasin ja sitte huutaa minua järjestämään se oman mielesi mukaan. Se ei kelpaa. Tähdet eivät ennustaneet mitään maailman uudestiluojaa silloin, kun sinä synnyit, eikä liioin kun minä synnyin.
— No, pahuus olkoon, mitä te sitten aiotte tällä salaliitolla tehdä, kapteeni?
— Koko salaliitto on minusta vain julkeaa kometiiaa, ja semmoisena minä sitä tulen kohtelemaan. Mutta puhukaamme jostakin muusta, ystäväiseni! Onko sinulla tänään mitään uutta kerrottavana kunnianarvoisasta kauppiaasta Sakari Jansenista?
— Kutsukaa häntä Ruysiksi, kapteeni, sillä kauppiaasta ei kohta enää ole merkkiäkään jälellä, ja vanha merisissi esiintyy uudelleen. No niin, kaikki käy tasaista kulkuaan. Minä kävin tänään hänen seurassaan katsomassa hänen ostamaansa prikiä, joka on hyvä laitatuuleen menijä, mutta se yleinen vika sillä on, että perä on liian korkea ja vastaa liiaksi tuulta, kun on pakko ryhtyä luovimaan. Vastustajaksi ei se mikään joutava ole, jos niiksi kerran käy, että joudumme sen kanssa otteluun. Nykyään Ruys on harvoin öisin kotona; Freedrik ja Blackwell, jotka silloin seuraavat häntä kintereillä, näkevät hänen hyörivän merimieskapakoissa ulkomaan roskaväen joukossa, joka täällä talvehtii. Todellakin kelpo miehistö sellaiseen laivaan, jota sanotaan aiotun rauhallisia matkoja varten Tukholman ja Amsterdamin välille! Kuten kapteeni tiedätte, minä en milloinkaan ole saanut Ruys vanhusta puhumaan kaikkea, mitä tahtoisin. Mennyttä elämäänsä ei hän voi eikä välitäkään kokonaan kieltää, sillä hän luulee minulla olevan yhtä päteviä syitä menneisyyteni salaamiseen; mutta milloin hyvänsä hän elämänsä menneisiä vaiheita muistelee, niin hän lisää aina niihin joitakuita katumus- ja parannussanoja; pitääpä hän välistä minulle oikeita saarnoja ja laskettelee niin kauniita ja vakuuttavia sanoja, että melkein luulen hänen puoleksi totta tarkottavan. Hän näyttää ikäänkuin pyrkivän toiseen suuntaan ja toiseen häntä kiskotaan. Kun hän on juonut itsensä juovuksiin, mikä tapahtuu melko usein, joutuu hän kiihkoon ja on valmis ostamaan itselleen maatalon kotokaupunkinsa Alkmaarin läheisyydessä sekä kertoo lapsellisella ilolla, mitenkä hän siihen huvimajan ja puutarhan laittaa, ja puutarhan läpi kanavan, sekä pystyttää maalatun vahtisoturin kuistin eteen … mutta kun hän tuota parhaallaan pakisee, niin hänen rumat kasvonsa väliin synkistyvät ja hän alkaa kirota jotakuta, jota hän ei koskaan mainitse muulla kuin kunnianimellä: perkele, ja jonka onnen kohtaloon hän sanoo olevansa sidottu ajassa ja ijankaikkisuudessa. Ketä hän sillä tarkottaa, sen arvaamme kumpikin, te sekä minä, kapteeni. Sanalla sanoen: minä en oikein pääse miehestä tolkulle. Suhteestansa henkilöön, jota minä tarkotan, ei hän hiisku sanaakaan; enkä sitäkään ole koskaan saanut tietää, minnekä vanha laiva miehistöineen joutui. Te neuvoitte, etten koettaisi urkkia häneltä sitä salaisuutta, ja se onkin paras, sillä hän on vanha ja luulevainen, niinkuin paha omatunto.