Eräänä Maaliskuun päivänä, joitakin aikoja sen jälkeen kuin Aadolf Skytte erosi kotoa, palasi Vanloo Kastelholmasta, jossa hänen prikinsä oli talviteloillaan. Kirvesmiehiä ja meriväkeä oli paraikaa työssä, riistämässä talviverhoja aluksen ympäriltä ja laittamassa sitä purjehduskuntoon. Ilma oli jonkun aikaa ollut leuto, meri oli auennut, ja kevät näytti tällä kertaa saapuvan Maaliskuussa.
Kotiin tultuaan Vanloo tapasi Sigurdin. He menivät huoneeseen, sulkivat oven ja heidän välillään virisi seuraava puheenvaihtelo:
— Kapteeni, lausui Sigurd, pannen eräitä, papereita pöydälle, — tässä ovat viimeiset löytömme. Nämä liput sain Friesendorffin palvelijalta, nämä Liljen, ja nämä valtakunnan-neuvos Skytten kamaripalvelijalta … eli oikeimmin: alkuperäiset kirjoituksethan ne tietysti eivät ole, mutta ne veitikat ovat oppineet hyvästi jäljentämään. Millainen on isäntä, sellainen on renki, sanotaan sananlaskussa, ja tässä suhteessa merkitsee se: kunnotonta väkeä kaikki tyyni. Mutta jos saatte selvän harakanvarpaista, niin todistaa se, että olette oppineempi minua, jota minä en ole koskaan epäillytkään. Sanokaa, kapteeni, onko se kreikkaa tahi hepreaa, tahi mitä se on?
— Ei se ole kreikkaa eikä hepreaa, vaan eräänlaista salakirjoitusta, jonka valtakunnan-neuvos Skytte on nerokkaasti ja teräväjärkisesti keksinyt.
— Ja te voitte lukea sitä?
— Tämä paperi se neuvoo, mitenkä sitä on luettava.
— Mutta mitenkä kummalle se on teidän käsiinne joutunut?
— Älä kysy sitä, sanoi Vanloo kolkosti. — Minun asemani on kiero, jatkoi hän ja nousi samassa mittelemään lattiata edestakasin. — Osa, jota täällä näyttelen, on minulle sopimaton. Mutta minun täytyy jatkaa sitä, kunnes murhenäytelmä päättyy.
— Kuinka surkeata! jatkoi hän hetkellisen vaitiolon jälkeen. — Minä olen tiedustellen samonnut tämän yhteiskunnan kukkuloilla, ja mitä olen nähnyt? Pelkkää löyhyyttä, halpuutta ja itsekkyyttä niissä miehissä, jotka seisovat valtiolaivan ruorissa. Sen kautta rohkenee sitten joukko seikkailijoitakin, joukko vielä kunnottomampia uskalikkoja, joilla itsellään ei ole voimaa eikä kansankaan tukea takanaan, tavotella valtaa. Siten voivat aikakautemme yhteiskunnissa muutamat harvat tahraiset, voimattomat kädet leikitellä kaikkein pyhimmillä asioilla: kansojen laeilla, ja ainakin näennäisesti ohjata heidän vaiheitaan. Tykkänään toista olivat muinaiskansojen olot. Kreikan valtiot eivät olleet sen suurempia, kuin että kukin yhteiskunta tunsi olevansa niinkuin yksi ainoa kokonaisuus, kukin yhteiskunnan jäsen kokonaisen yhtenä jotakin merkitsevänä osana. Yksityisen omanarvon tunto voi helpommin sulautua yleiseen isänmaantuntoon, koska valtioasiat olivat joka miehen huomattavina, valtion pyhä etu kaikkien valvottavana. Sellaisissa yhteiskunnissa vain oli ihmisen mahdollista arkielämässään työskennellä siinä jalostavassa vakuutuksessa, että hän on luotu aatteiden valtakunnassa vaikuttamaan. Meidän monarkkiiamme sitä vastoin ovat suunnattomia rakennuksia, erilaisista aineksista julmuudella kokoonpantuja, ainoana määränä pysyä semmoisina, ainoana tarkotuksena vastustaa painolakia. Niiden alemmilla kerroksilla ei ole muuta virkaa, kuin kestää ylempien kerrosten painoa … ei mitään muuta. Yhteiskunta on kokoelma ammattikuntia, joilla kullakin on isänmaansa omassa mestariarkussaan. Ainoastaan vihollisuussuhteessaan toisia valtioita kohtaan tuntee kukin kansa kokonaisuutensa.
Vanloo otti Sigurdin hänelle antamat paperit, katasti ne läpi vilkaisemalla tuontuostakin salakirjoitus-johteeseen, ja jatkoi sitte yksinpuheluaan: