Hän seisahtui ja kuunteli yrmyilevän lammen aaltojen pauhinaa, tuulen viuhumista metsässä ja monilukuisten sadepurojen surunvoittoista solinaa, kun nämä sulavista lumikinoksista syntynsä saaneina hyökyivät kallioita alas ja märkään maahan uurtamiansa kouruja myöten pyrkivät järven helmaan.
Hänen mielialansa suli sointuvasti tähän metsän helkkeeseen ja säänteli sanoiksi ja ajatuksiksi hurjan laulelon.
— Luonto huokaa välttämättömyyden lain alla. Pilvet tuolla ylhäällä eivät itse ohjaa kulkuansa, aallot eivät omasta ehdostansa tanssiele mylleröivällä järvellä; niitä ajaa sokea välttämättömyys. Ja siitäkö laista ihminen kaikkien luotujen joukosta vain olisi vapaa! Erhetystä se on. Sallimus, jonka verkot kietovat koko luomakunnan, taluttaa häntäkin ohjenuorassa; aivojen syyt ovat niinä ohjina, joilla se näkymättä hallitsee ihmishenkeä. Niinkuin jokainoa jyrkänne, jokainen halkeama noissa kallioissa, joiden pirstouminen näyttää niin oikukkaalta, ovat välttämättömiä seurauksia luonnonvoimain muinaisista taisteluista, niin ihmisten ajatukset, päätökset ja toimet, kuinka vapailta näyttänevätkin, ovat ainoastaan sokean välttämättömyyden vaikutuksia. Ken on siis syytön, ja ken on syyllinen? Mikä on hyvää ja mikä pahaa? Tähdet ennustavat, mikä meistä tulee, luonto sen määrää. Me olemme välikappaleita sallimuksen kädessä, ei mitään muuta. Tunteemme ja halumme ovat sen vaikuttimia. Me olemme syyntakeettomia teoistamme, ja jokaisen täytyy tuomiopäivänä voida vastata: katso, minusta tuli se, joksika minut teit; jos olen rikoksellinen, niin ei syy ole minun, vaan sinun…
Siinä tuokiossa Drake keskeytti tutkistelemuksensa ja kuulosti taasen. Hän oli kuulevinaan ihmisääniä. Hän ratsasti sitä kohden, mistä ääni kuului, ja seisahtui tuota pikaa mökin eteen, jonka ikkunasta hämärätä valoa tuikehti.
Sisältä kuului laulua. Sieltä helähteli ehtoovirren sävel, mökin asukasten hartaudeksensa veisaama, ennenkun he levolle laskeutuivat. Drake kuuli seuraavat sanat, joita ikäihmiset järeällä, lapset vienolla äänellä veisasivat:
Valo päivän on sammunut herttainen,
Yön varjoja on joka puolla.
Pian päivistä saapuvi viimeinen,
Kun kaikkien täytyvi kuolla.
Siis aikoinaan talos toimittaos.
Tai kuolemakellosi kaikuu,
Ja tuomiontorvikin raikuu!
Kukin on elämässä ja kuolossakin
Turvassa, kun Herrahan luottaa;
Rikoksellinen, kussa hän kulkisikin,
Vain rauhaa etsivi suotta.
Hänt' tuntonsa soimaus kauhistaa,
Peljättävi viimeinen hetki,
Kun kuolohon kulkevi retki.
— Vielä mitä! mutisi Drake ja käski hevostansa liikkeelle. — Omatunto! Se on ihmisylpeyden luoma kiusanhenki, johtuva siitä, kun ihminen luulee toimivansa vapaasti ja olevansa syyntakeinen teoistaan… Kuolema! Minä en pelkää sitä … ellei se vaan tee loppua elämästäni, ennenkun se on saavuttanut päämaalinsa… Kun kaikki toiveeni ovat toteutuneet, tahi kaikki tyhjiin rauenneet eikä enää ole minkä eteen kannattaisi elää, periköön silloin minut kuolema… Mutta jos kuolisin jo tänä yönä? Pois se ajatus! Kohtaloni täytyy tulla ratkaistuksi.
Nämä ajatukset johtivat häntä hänen tavallisiin mietteisiinsä, kun hän ohjasi ratsuansa kotia kohden.
Tultuansa vähän matkaa mökiltä kohtasi hän kaksi matkalaista. Näiden tultua likemmä, huomasi hän että he olivat naisia, huivit vankasti käärittyinä pään ympäri sadetta ja tuulta vastaan.