— Tuolla perinnä vasemmalla.
— Mihinkä aikaan päivällä niitä lasketaan ulos raittiiseen ilmaan? oli
Aadolfin kolmas kysymys.
— Hm, vastasi vanginvartija, — niille vangeille, joita jalo herra kyselee, ei ole oikeastaan määrättykään mitään aikaa, milloinka he saavat lähteä ulos tuulettelemaan; he saavat tietysti lähteä, silloin kun muutkin vangit lähtevät: se on edellä puolisten, jolloin heitä muutamia erällään lasketaan tuohon aituukseen.
Näihin tietoihin oli Aadolfin tyytyminen. Hän päätti palata seuraavana päivänä aamupuolella linnanpihaan ja toivoi silloin paremmin onnistuvansa.
Sittenkun nuori Skytte oli hankkinut itsellensä asunnon — kaksi pienehköä huonetta Götkadun varrella olevassa talossa, jonka isännän luona hän Tukholmassa käydessään tavallisesti majaili — lähti hän setänsä, valtakunnan-neuvos Pentin luo.
Tämän ja Aadolfin välinen suhde oli paljoa läheisempi kuin Aadolfin suhde isäänsä. Herra Pentti oli aina kadehtinut herra Juhanan onnea, kun tällä oli poika; herra Pentti olisi kovin hartaasti toivonut itsellensä sitä onnea, ei niin paljon sen vuoksi, että hän olisi nähnyt polvilukunsa jatkuvan, kuin erästä toista tarkotusta varten. Herra Pentti oli, kuten tiedämme, laajalle tähtäävä nero, joka valtiollisilta toimiltansa joutessansa antoi kynttilänsä valon loistaa tutkimusalan pimeimpiinkin sokkeloihin ja hautoi mielessänsä mitä rohkeimpia suunnitelmia koko ihmiskunnan uudestisyntymisestä. Älköön kukaan luulko, että hänen tutkimuksensa ja havaintonsa rajoittuivat ainoastaan kielitieteeseen ja sen semmoisiin halpoihin tiedonaloihin! Ei ollenkaan! Teologiian, filosofiian ja politiikan vaikeimmat kysymykset olivat hänellä aivan selvillä; taivaan ja maan välillä ei ollut mitään, jota hänen filosofiiansa ei olisi ainoastaan haaveksinut, vaan vieläpä käsittänyt, perinpohjin oivaltanut ja järjestelmäksikin sovittanut. Älköön meitä siis ihmetyttäkö, että hän niinikään oli laatinut täydellisen, pykäleihin asianmukaisesti jaetun kasvatusjärjestelmän, joka alkoi siitä, jolloin pojalle (tytöt eivät kuuluneet järjestelmään) tavallisesti puhkeaa ensimäinen hammas, ja päättyi siihen, jolloin hänen on liittyminen osalliseksi yhteiskunnalliseen elämään.
Tätä järjestelmää, jota hän erityisistä syistä ei tohtinut tuoda julkisuuteen hyödyksi ihmiskunnalle, olisi hän toki salaa tahtonut sovelluttaa omaan omintakeiseen taimeen varmana siitä, että tämä, sellaisen viisauden viljavoittamana, varttuisi koko maanpiirin pimittäväksi puuksi.
Tiedämme nyt, miksi herra Pentti niin hartaasti oli toivonut itsellensä poikaa; tiedämme myös, että tutkimaton sallimus oli kieltänyt häneltä tämän lahjan, epäilemättä suureksi vahingoksi koko ihmiskunnalle. Sitä suuremmalla lempeydellä oli hän sen vuoksi kohdellut veljensä poikaa, mutta kun hän näki, että veli Juhanan uskonnolliset mielipiteet kerrassaan estivät häntä koettelemasta kasvatusjärjestelmäänsä Aadolfiin, täytyi hänen tyytyä salassa vaikuttamaan tämän henkiseen kehitykseen. Herra Pentti se ensimäiset harhaoppiset kirjat pani nuoren ylioppilaan käteen ja herätti hänessä halua tutkimiseen. Siitä sai alkunsa heidän välillänsä ystävyys, ja valtakunnan-neuvos Pentin nuorekas mieli ja eloisuutta uhkuva olento, jotka niin suuresti erosivat laamanni Juhanan karkean jylseästä luonteesta, olivat vain omiansa tätä keskinäistä väliä lujittamaan.
Että Aadolfin luonteessa muuten oli hyvin vähän yhteistä herra Pentin kanssa, pitäisi lukijalla jo olla selvillä. Paitsi likeistä sukulaisuutta yhdisti heidät toisiinsa ainoastaan se, mikä heidän tutkimuksissaan oli yhteistä; mutta niihinkin nähden olivat he kokonaan eri kannalla. Aadolfin tutkimusten silmämääränä oli saada järjen vakuutusta niihin päätelmiin, jotka hänen uskonnollinen tunteensa vaati pitämään tosina; hän suri tullessaan vastaisiin päätöksiin, ja epäilykset himmensivät hänen onneaan. Herra Pentti sitävastoin hykersi tyytyväisenä kämmeniänsä, kun hän oli saanut kumotuksi jotakin, jota siihen asti oli pidetty kumoamattomana totuutena, tahi jos hänen viisastelevalla sukkeluudellaan oli onnistunut saattamaan epävarmaksi ja sekavaksi jotakin semmoista, jota kaikki olivat pitäneet päivän selvänä ja perustotuudellisena asiana. Ihmetellessään omaa älykkyyttään hän ei tullut tuntemaan sitä tyhjyyttä, jonka uskon ja vakaumuksen puute muutoin tavallisesti tuo mukanansa.
Valtakunnan-neuvos otti Aadolfin sydämellisesti vastaan; hän oli mitä hilpeimmällä mielellä, sillä hän oli vast'ikään saanut valmiiksi oikeusjuttuansa koskevan hakemuskirjan (järjestyksessä yhdennentoista) Svean Hovioikeudelle, ja oli hänen onnistunut saada se niin mutkikkaasti kokoonpannuksi, että hän jo edeltäkäsin arvasi millaista päänvaivaa se lainoppineille herroille saattaisi.