Vanloo puhui edelleen yhä enenevällä lämmöllä. Agnes kuunteli, ja mitä kauemmin hän kuunteli, sitä kovemmin sykki hänen sydämensä; häntä alkoi elähyttää sama toivo kuin Vanlootakin, ja hänen haaveileva katseensa liihotteli pitkin järven pintaa, josta muuan lahti ulkoni silmän siintämättömiin näköpiiriä kohden, muodostaen metsittyneiden niemekkeiden väliin aukioimen, kiiltävän uran, johon iltaruskon kultareunaiset pilvet kuvautuivat. Ja tästä urasta oli hänen mielestänsä urkeneva tie onnellisempaan tulevaisuuteen…
Vihdoin voitti Vanloo; Agnes suostui.
Kun Drake seuraavana päivänä synkännäköisenä astui Agneksen huoneeseen ja toisti vaatimuksensa, ilmoitti Agnes tyynesti, että hän oli asiata harkinnut ja nähnyt parhaaksi, heihin molempiin nähden, siihen suostua.
XV.
Aadolf Skytte Tukholmassa.
Kun Aadolf Skytte pikaisesti maskustettuaan saapui Tukholmaan, niin hän ensi työkseen lähti kuninkaalliseen linnaan, joka avarain muuriensa sisään sulki ei ainoastaan sen, mitä maassa oli ylevintä, vaan myöskin kehnointa ja enimmin halveksittua, sen langenneita ja rikoksellisia jäseniä.
Kruununvankila oli, merkillistä kyllä, aivan kuninkaallisen perheen huoneiden alla. Mutta mahtavat kiviseinät ja paksut trossipermannot erottivat toki vallan, korkeuden ja loiston rikollisuudesta, pimeydestä ja epätoivosta; vankien huokaukset ja kahleiden kalina eivät häirinneet yläpuolella olevia, eikä juhlapitojen hälinä tahi soiton sävelet myöskään keskeyttäneet noiden raukkojen synkkiä tuumailuja, niiden, jotka venyivät maanalaisissa komeroissaan, joidenka ristikkoikkunat olivat linnankaivannon vedenpinnan tasalla.
Aadolf riensi avaran palatsin linnanpihaan, missä tiesi vankilan olevan, ja toivoi saavansa nähdä Ellin ja Inkerin, jotka vähää ennen häntä lienevät saapuneet surulliseen määräpaikkaansa.
Mutta se toivo ei toteutunut; raskaat rautaovet olivat jo teljetyt heidän jälkeensä. Aadolf kysäsi vanhalta vanginvartijalta, joka avainkimppu vyöllään asteli alaansa linnanpihalla, oliko kaksi noituudesta syytettyä naista äsken saapunut. Vanginvartija silmäili oudoksuen nuorta ritarismiestä, kysymys kun näet lausuttiin jotenkin kiivaasti, mutta vastasi, että kaksi naista, toinen vanha toinen nuori, todellakin hiljattain oli uskottu hänen valppautensa huostaan, ja että hän mukana olleelta vahdilta oli kuullut heidän olevan noitia, jotka olivat tehneet paljon tuhoa kotiseudullaan.
Aadolf kysyi vielä, missä heidän vankikammionsa sijaitsi. Vanginvartija, jonka mielestä nuori herra oli aivan tavattoman utelias, osotti sormellansa pimeään käytävään ja vastasi: