— Älä puhu siitä enää mitään, lausui Agnes, — se ei tule tapahtumaan! Ole kärsivällinen! Sinä mainitsit kuolon portin. Onneton puolisosi on pian astuva siitä sisään ja sinä olet vapaa.
— Toisen meistä täytyy siis raahata kahleensa hautaan … sen nimittäin, joka ensinnä sortuu tässä hiljaisessa, mutta kuolettavassa taistelussa, joka muodostaa yhdyselämämme? Ajattelepa tarkoin!… Ja muuten niin eihän ole vaikeata saada panettelu tyrehtymään, jatkoi Drake. — Terveytesi vaatii sinua oleskelemaan jonkun aikaa toisenlaisessa ilmanalassa; sinä matkustat, ja jonkun ajan kuluttua saapuu tieto, että olet kuollut… Agnes, minä pyydän sinun ja minun vastaisen onnemme nimessä, mieti tarkoin ehdotustani, äläkä hylkää ainoata keinoa, jonka kautta voimme pelastua!
Illalla samana päivänä, kuin avioerosta oli ollut puhetta, käväsi Vanloo Sjövikissä. Hän tapasi Agneksen yksinänsä; Drake oli matkustanut Tukholmaan tapaamaan valtakunnan-neuvos Skytteä ja muutamia muita poliitillisia ystäviä, ja häntä odotettiin takasin vasta seuraavana päivänä.
Ilta oli kaunis ja kevään henkevä. Vanloo huomasi, että Agneksen oli mieli kovasti kuohuksissa, ja esitti, häntä huvittaakseen, että lähdettäisiin kävelylle. Agnes suostui ja niin päätettiin lähteä järven rannalla sijaitsevalle kirkkomaalle ja käydä Hedvigin haudalla.
Vanloon käsivarteen nojautuen jätti hän hetkeksi kolkot muurit, joiden sisässä hän huokaillen oli kuluttanut paraimman osan ikäänsä, ja tunsi mielensä kummallisesti virkistyneen, kun hän luonnon vapauteen tultuaan hengitti kevättuulosten vilpeyttä rintaansa ja tähysteli rauhallista seutua, joka levisi hänen katseittensa eteen. Ilta-auringon rusoloiste kimmelteli lammen rasvatyynellä pinnalla ja aaltomaisesti kohoilevilla ja laukeilevilla kedoilla, joidenka kellanvihreätä värivälkkeilyä keskeyttivät siellä ja täällä tummat koivu- ja leppäviidakot, ja tämän yllä kaareili korkealla sinitaivas vähäisine liikkumattomine pilvenhattaroineen, joiden hopeaväri yhä enemmän muuntui vaaleahan purppuraan, mikäli aurinko läheni näköpiiriä.
Tämä näky sai Agneksen povessa vapauden kaipuun vireille, sai hänet halajamaan jonnekin kauas tuntemattomille onnen äärimaille. Hän oli kauan tuntenut tällaista kaipuuta, vaan sen pyrintöperänä oli ollut taivas; nyt tuntui hänestä maakin olevan ihana ja hän aavisti, että sekin voisi tarjota hänelle iloa ja huvitusta.
Tultuansa kirkkomaalle Agnes ja Vanloo hakivat Hedvigin haudan ja kun he olivat hiljaisina hetken aikaa sen ääressä viipyneet, istahtivat he sen läheiselle hautakummulle, ja siinä Agnes lapsuutensa ystävälle kertoi mitä hänen ja Draken välillä aamulla oli tapahtunut.
Vanloon otsan peitti mielipahan ja suuttumuksen puna Agneksen hänelle kertoessa aamullista kohtausta. Mutta samalla oli tämä asiankäänne hänelle tervetullutkin. Eroamalla Agneksesta riisti Drake tietämättänsä itseltään viimeisenkin tukiturvansa, ja Agnes saattoi poistua hänen kukistumisensa ja alenemisensa näyttämöltä niin kauas, ettei huhun siitä tarvinnut saapua äkkiarvaamatta hänen kuuluvilleen, ja hän pelastuisi siitä häpeästä, jonka alaiseksi hänen miehensä nimen täytyi joutua. Vanloo pelkäsi niinikään, että Agnes, yhä edelleen vastustamalla miehensä vaatimuksia, saattoi panna henkensä alttiiksi, sillä hän tiesi Draken mieheksi, joka ei kaihtanut mitään keinoja, kun intohimot ja omat edut sitä vain vaativat.
Agnes senvuoksi oudostui, kun Vanloo pelkonsa syitä mainitsematta kehotti häntä myöntymään Draken vaatimukseen, koskapa se, niinkuin tämä itsekin oli todistanut, saattoi käydä päinsä, ilman että hänen kunniansa tarvitsi siitä kärsiä. Agnes empi, vaikka hänen oma mielensä tällä hetkellä olikin Vanloon kauniitten, vakuuttavien sanojen vaikutukselle herkkä.
— Agnes, sanoi Vanloo vihdoin ja tarttui hänen käteensä, — kun sinä lähdet tästä kolkosta asunnosta, niin sinä et ole turvaton nainen, jonka on kotopaikaltansa luopuminen taistellakseen vierasten, välinpitämättömien ihmisten parissa elämän myrskyjä vastaan. Niinkauan kuin minä elän, olen minä sinulle lujana turvana ja uskollisena ystävänä. Mikä sinua täällä viehättää? Ei muu kuin hauta! Lohdutus, jonka siitä saat, ei vastaa kärsimyksiäsi täällä. Ja kukapa tietää? Ehkenpä jo piankin saanet rauhotetuin mielin palata tämän haudan luo ja, ilta-auringon yhtä suloisesti säteillessä, laskea kukkasi sen turpeille…