— Minä! huudahti Drake. — Oletteko järjiltänne, nainen?
Ja todellakin paloi Inkerin silmissä eriskummainen hehku.
— Tahdotteko kuulla minua? kysyi Inkeri.
— Minä kuuntelen, vastasi Drake, antaen uteliaisuudelleen valtaa, — mutta ellette pysty täysin tyydyttävästi sanojanne selittämään, niin olkaa varma, että minä huomenna annan viedä teidät hulluinhuoneeseen.
— Muistatteko, että te aikaisemmassa nuoruudessanne usein oleskelitte appivainajanne, isänne asetoverin tykönä? Hänen tiluksensa rajalla oli talo, jonka omisti lasteni isä, mies, joka ei ollut muuta kuin talonpoika, vaan jonka sukuluettelo on piirrettynä vanhoihin riimikiviin, ja jonka esivanhempia teidän esivanhempanne lienevät palvelleet orjina. Muukalainen, teidän appenne, löysi muutamain ystäväin avulla joitakin papereita, jotka lienevät todistaneet, että hänellä oli omistusoikeus tuohon kontuun, ja mieheni kuoli parahiksi tarvitsematta nähdä sitä riistetyksi käsistänsä. Mutta hän jätti jälkeensä lesken kahden lapsen kanssa, nuorukaisen ja pienen tyttösen, jota vielä imetin. Ennenkun hänen tomunsa vielä ehti jäähtyä, ja ennenkun minä kerkesin lähteä paikasta, johonka jäämällä olisin joutunut loiseksi ryövärille, tunkeusitte te taloomme ja…
— Haa, virkahti Drake, — loppuosan voitte jättää kertomatta. Minä muistan sen tapauksen. Olette siis sama nainen, jonka poika oli röyhkeimpiä talonpoikia, mitä koskaan olen tavannut. Appeni oli vaatinut häntä muiden kartanon alustalaisten kanssa saapumaan karhunajoon; hän ei lähtenyt…
— Koska hänen oli osotettavana isävainajalleen viimeinen palvelus. Te tahdoitte temmata hänet isänsä ruumisarkun äärestä…
— Jos hän olisi ilmoittanut sen syyn, olisimme sen hyväksyneet. Mutta hän vastasi, ettei meillä ollut oikeutta komennella häntä ja käski minut ilkullisen ylpeänä ovesta ulos. Minä rankaisin häntä…
— Ja hän…
— Vaiti! lausui Drake synkän näköisenä.