— Marttyyrikruunuako tarkotatte?
— Narrinkaapua!
— Minä olen kuullut tarpeeksi, sanoi Aadolf ja sieppasi lakkinsa; — ja koska en vielä ole saavuttanut tarpeeksi elämänviisautta ollakseni lausumatta epäsuosiollista arvostelua kestä hyvänsä, joka on sitä ansainnut, niin täytyy minun teille sanoa, että käsityksenne elämästä ovat minusta halveksittavia.
— Ai, siinä koetit satuttaa omaantuntooni ja tehdä kerrassaan lopun hyvästä tuulestani, sanoi valtakunnan-neuvos Pentti. — Mutta se ei sinulle onnistunut, poikaseni.
Ja Pentti herra alkoi lausuilemaan Horatiosta:
Lenit albescens animos capillus [vanhuus lieventää mielenkiivauden] j.n.e.
— Hyvästi, hullupää! huusi hän poistuvan nuorukaisen jälkeen. — Minä en odota että tulisit pyytämään minulta anteeksi, ennenkun olen tehnyt sinut valtion virkamieheksi.
Mutta Aadolf lähti setänsä talosta sillä varmalla aikomuksella, ettei hän ikänä astuisi jalallaan sinne takasin.
Niinkuin herra Pentti oli ennustanut, että Aadolfin seikkailu pian tulisi pääkaupungissa tietyksi, niin tapahtuikin. Sen sai Aadolf kokea jo seuraavana päivänä, kun hän toivossa nähdä Elliä taas tuli linnanpihaan. Hän oli tuskin astunut linnanportista sisään, ennenkun hänen vastaansa kajahti naurunpuuska ja joukko sinne kokoontuneita nuoria herroja iski katseensa häneen, lasketellen yhä edelleen pilojansa.
— Hän tuli kuin tulikin: minä voitin vedon, huudahti muuan.