Steinberg raivosi, mutta häneen tartuttiin kiinni käsivarsiin, ja joukko lähti linnanpihalta, eikä koko mellakkaa huomanneet muut, kuin vahtiapitävät sotamiehet ja pari vanginvartijaa.
Koko liuta lähti ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta Norrbron yli
Björencloun palatsin takaiseen aukioimeen puistoon.
Puistikon portit sulettiin.
— Hyvät herrat, sanoi sen jälkeen eräs nuori kreivi Horn, — ennenkun ryhdymme enempiin toimenpiteisiin, on asiasta ensin annettava selitys, ja kun minua ei ole pyydetty tekemään sitä kaikkien nimessä, niin teen sen omassa nimessäni. Minä ilmoitan siis puolestani mielipiteeni olevan, että vapaaherra Skytte oli velvoitettu vaatimaan meiltä selitystä ja että eversti Steinberg aatelismiehenä on käyttäytynyt kelvottomasti.
— Me yhdymme siihen, huusivat kaikki paitsi Steinberg.
— Hyvä on, lausui Aadolf Skytte, — minun mielestäni on solvaus tämän tunnustuksen kautta täydellisesti peruutettu, enkä minä muuta hyvitystä vaadi.
— Vaan minä en ole tyytyväinen mokomaan asian ratkaisuun, kiljui Steinberg. — Tuo poikanulikka on loukannut minua henkeen ja vereen asti, ja toisen meistä täytyy jäädä paikalle.
— Jos välttämättömästi tahdotte tapella, vastasi Aadolf, — niin tahdon ilmoittaa, etten nytkään aio osottaa teihin miekkani kärellä, vaan kahvalla.
— Oikein! huusivat kaikki yhdestä suusta, ja heidän yksimielisyytensä todisti, ettei yksikään läsnäolijoista Steinbergiä myötätuntoisin silmin katsellut, Ikäistensä piiristä karkotettuna tämä mies liittyi, kuten Catilina muinoin, nuorempaan polveen, jonka tepposiin ja huvituksiin hän otti osaa ikäänsä nähden jokseenkin arvottomalla tavalla; mutta kun hänellä ei ollut nimeksikään vasta mainitun roomalaisen taitoa hurmata ja viehättää, niin eivät hänen nuorten seurustelutoveriensa tunteet häntä kohtaan olleet muuta kuin huonosti salattua halveksimista.
Yhä enemmän noista sanoista tuimistuneena paljasti Steinberg miekkansa ja huusi: