Herra, jota kysymys koski, oli näköjään tarkkakuuloinen, sillä hän vastasi itse:
— Nimeni on Skutenhjelm, ja tuosta vanhasta takkikulusta voitte nähdä että olen antikvaari.
Niin sanoessaan riisui hän päältään sanotun pukimen, repäsi paidastansa hian, josta teki siteen ja mutisi puoliääneen:
— Siihen meni paita? Ainoa ehjä mikä minulla olikaan.
Skutenhjelm sitoi haavan nopeasti sekä taitavasti ja luki sillä välin samalla kimeällä äänellään nuorille herroille aika nuhdesaarnan, soimaten heidän riidanhaluaan ja tappeluintoaan.
— Minä haluaisin nähdä kaikkien kaksintaistelijain joutuvan kuin kärpäset omiin miekkoihinsa pyristelemään, vakuutteli hän; — ja mitä erittäinkin herra kreivi Steinbergiin tulee … mutta missä lemmolla herra kreivi on? Hän on mennyt tiehensä, luulemma… No, jääköön minulta sitte lausumatta hartaat toivotukseni hänen menestyksekseen, vaan sen sijaan pyydän paria herroista ottamaan tätä siipirikkoa siivenkynkistä ja viemään hänet noita portaita ylös.
— Minnekkä tahdotte viedä minut? kysyi Aadolf.
— Minun huoneisiini; minä asun tuolla yläkerrassa, vastasi
Skutenhjelm.
Aadolf ei ensi alussa tahtonut suostua tämän miehen auliuden ja myötätunnon osotukseen, koska hän tunsi hänet ainoastaan nimeltä, ja pyysi tulla saatetuksi omaan asuntoonsa; mutta taanoin niin tarkkakuuloinen Skutenhjelm pysyi kuurona hänen vastaväitteilleen. Aadolf oli tämän kummallisen miehen vieraana niin kauan, kunnes tämä saapuville haetun kirurgin avulla sai hyvin hoidetuksi ja sidotuksi haavan, jonka jälkeen hankittiin vaunut, joilla Aadolf saatettiin kotiinsa Götkadun varrella.
Huhu tästä kaksintaistelusta levisi pian eriskummallisilla lisillä varustettuna läpi koko Tukholman, ja läheisesti sen kanssa yhteen liittyi juttu tenhojuomasta ja Aadolfin rakkaudesta noita-akkaan. Koko päivässä ei puhuttu muusta kuin nuoresta Skyttestä. Joka aamupäivä kokoontui linnanpihaan ihmisiä suurissa joukoissa nähdäksensä vilaukselta kuuluisia noitia, ja ylhäiset tyydyttivät uteliaisuuttaan käymällä vankityrmässä, jossa noitia tähytä töllisteltiin ikäänkuin metsänpetoja. Valtakunnan-neuvos Pentti oli silmitönnä vihasta ja kirjoitti pitkiä epistoloita laamanni Juhanalle siitä pahennuksesta, jonka tämän poika, oltuaan pari päivää pääkaupungissa, oli onnistunut aikaansaamaan; ei paljo puuttunut, ettei herra Pentti alkanut uskoa samaa kuin veljensäkin, että luultu lemmenjuoma oli Aadolfin pään pilannut; ainakaan ei hänen kirjeistänsä muuta selville käynyt.