Huhu kulki muun muassa nuoren pappismiehen Eerikinkin korville, Aadolfin ystävän, josta ennen on puhuttu tässä kertomuksessa. Hän sai tietää Aadolfin asunnon, kiiruhti sinne ja tapasi hänen vuoteenomana haavastansa, joka, vaikka se ei ollutkaan hengenvaarallinen, kuitenkin pidätti häntä sairasvuoteessa.
— Terve tulemastasi, sanoi Aadolf, ja ojensi Eerikille kätensä; — oi, jospa tietäisit kuinka olen halajanut sinua nähdä ja puhutella! Aikomukseni oli käydä luonasi, kun sallimus Steinbergin miekan muodossa pakotti minun siitä luopumaan. Istu viereeni, ystäväni, ja kuuntele kärsivällisesti mitä sinulle kerron! Minä tiedän vallan hyvin minkälaisia huhuja minusta on liikkeellä, mutta toivon, että sinä ainakaan et ole paheksiva menettelyäni, et tuomitseva etkä tekevä sitä naurunalaiseksi kun kerron mitenkä asianlaita on. Oi, kovalle tuntuu olla sidottuna sairasvuoteeseen, kun on ympärillä pelkkiä vieraita ihmisiä, jotka melkein pelkäävät lähestyä minua, antaaksensa minulle tilani vaatimaa apua … kovalle tuntuu kun kaiken tämän ohella täytyy olla alituisessa vaivassa ja pelossa ystäväin kohtalon tähden. Jos olen mielestäsi kalpea ja laihtunut, niin ei siihen ole syynä haava, joka vaatii minua toimetonna olemaan… Ainoastaan äidin sydän, jatkoi Aadolf, ottaen sängyn viereiseltä pöydältä kirjeen ja vieden sen huulilleen, — on kaltaisensa, mutta senkin pelko tekee minut rauhattomaksi ja masentavia ovat sen hellät nuhteet. Siitä käsität kuinka on virkistävää kun saan nähdä sinut?
Aadolf kertoi juurtajaksain viimeiset vaiheensa: suhteensa Inkeriin ja Elliin ja seuraukset siitä. Ollen yhtä harrassydäminen kuin Aadolf ja milteihän yhtä kiivas, kun hänen oikeudentuntonsa ja myötätuntoisuutensa joutuivat kuohuksiin, syleili Eerikki ystäväänsä ja selitti mitä innokkaimmin sanoin hyväksyvänsä hänen ajatuksensa ja menettelytapansa, joskin tämä, kuten odottaa sopi, ei ollut vapaa inhimillisen heikkouden vaikutuksista.
Ainoa, jota Eerikki ei hyväksynyt, oli Aadolfin viha Svenoniusta kohtaan, joka tuli selvästi näkyviin hänen puhuessaan hengenmiehestä, Eerikin mielestä tämä viha oli kyllä mahdollinen selittää, mutta silti epäoikeutettu.
— Svenonius, sanoi hän, — on surkuteltava, mutta ansaitsee samalla kunnioitustakin. Hän taistelee omaa etua katsomatta ja ihmisiä pelkäämättä sen puolesta, minkä luulee oikeaksi. Kuinkahan monesta voi sanoa samaa? Kukin pelkäämätön mies, joka elävästi ja syvästi tuntee velvollisuutensa toimia oikean ja hyvän eteen, on maailman silmissä kiihkoilija: hän ei voi suvaita pahuutta, vaan hänen täytyy taistella sitä vastaan, missä hyvänsä hän sitä näkee ilmautuvan.
— Riittää jo! lausui Aadolf kärsimättömästi. — Sinä koetat turhaan vähentää inhoani tuota ihmistä kohtaan, jonka sydämettömyys ja julmuus täyttää mieleni kauhulla, jonka eläimellinen typeryys minua iljettää. Minä olen kalliisti vannonut… Mutta olkoon jo! Puhukaamme jostakin muusta! Minä pyydän sinua auttamaan Elliä ja hänen äitiään. Pappina pitäisi sinun voida päästä heidän vankityrmäänsä…
— Minä olen sitä jo ajatellut, sanoi Eerikki.
— Sitä parempi. Mene sinne, kerro heille terveisiä minulta, ja anna heille sitä lohdutusta, jonka uskonto ja oma sydämesi voivat tarjota! Ja jos he jotakin tarvitsevat, mitä sääliväisyydestä on oikeutettu heille antamaan, niin ilmoita se minulle, ja tule pian takasin ja kerro kaikki, mitä olet nähnyt ja kokenut!
Eerikki täytti ystävänsä toivomuksen. Hänen sallittiin vankilansaarnaajan seurassa käydä Inkerin ja Ellin luona. Nämä olivat teljetyt samaan huoneeseen myrkynpanijain, lapsentappajain ja irstasten naisten kanssa. Äiti ja tytär istuivat tämän saastaisen huoneen perimmässä ja pimeimmässä sopessa; kylmät muurit estivät heitä poistumasta kauemmaksi jumalattomien herjausten, epätoivon ja tunnonvaivain hurjain purkausten kuuluvilta, jotka koko päivänä eivät hetkeksikään tauonneet, tahi välttääkseen kauheata uteliaisuutta, jonka esineenä he olivat. Sama uteliaisuus esti heitä nauttimasta sitäkään lyhyttä hetkeä, jona vankien sallittiin liikkua ulkona raittiissa ilmassa; vahtisotamiehet olivat turhaan kokeneet pakottaa heitä näyttäytymään töllistelevälle ihmisjoukolle, joka kaiket aamupäivät ympäröi aitausta, ja jonka sorina tunki heidän vankityrmänsä perille saakka.
Nuori pappismies läheni kovaonnisia. Ellin pää lepäsi äidin sylissä; Inkeri istui etukumarassa muuriin päin ja tuijotti lattiaan. Eerikin astuessa heidän eteensä nosti Inkeri kasvonsa ylös ja teki vastentahtoisen liikkeen, joka ilmaisi hänen haluavan olla rauhassa.