— Herra pastori, sanoi hän heikolla äänellä, — jos te olette tullut, kuten virkaveljennekin, ainoastaan kääntämään minua tieltä, jota en koskaan ole kulkenut, niin ei käyntinne ole minulle lohdutukseksi vaan rasitukseksi. Minun on mahdoton katua rikosta, jota en ole tehnyt. Mutta jos olette tullut vuodattamaan mieleeni, joka jo alkaa epäillä, uutta luottamusta Jumalan kaitselmukseen ja kuuliaisuutta Hänen tahdolleen, niin olette tervetullut, sillä sitä minä halajan.
Vankilansaarnaajan läsnäolo esti Eerikkiä sanomasta kaikkea, mitä hän tahtoi.
— Minä toivon, lausui hän puoliääneen, että luotatte minuun, kun sanon, että olen ollut puheisilla herra Aadolf Skytten kanssa ja sen johdosta saapunut tänne.
Kuullessansa Aadolfin nimeä mainittavan Elli katsahti ylös, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta Eerikki viittasi häntä vaikenemaan ja lausui Inkerille, ojentaen samassa hänelle kirjan:
— Tämä kirja on kirjoitettu lohdutukseksi ja mielen ylennykseksi niille, jotka vankeudessa nääntyvät, sekä syyllisille että syyttömille. Minä lahjoitan sen teille sitä varten, että se levittäisi valoa teidänkin pimeään vankeuteenne.
Sittenkun hän oli Inkerin ja Ellin kanssa vähän aikaa puhellut ja koettanut luoda uutta toivoa heidän sydämiinsä, lähti hän pois luvaten tulla uudestaan.
Eerikin onnistui pian taivuttaa vankilansaarnaaja suosiollisemmaksi heitä kohtaan ja saada aikaan sen, että Inkeri ja Elli tämän pyynnöstä muutettiin naisten yhteisestä vankihuoneesta erityiseen kammariin, jossa he saivat olla kahdenkesken. Niinikään onnistui hänen puhutella vankilan vahtimestaria niin että tämä korvausta vastaan hankki heille parempaa ruokaa, kuin mitä vangeille tavallisesti annettiin, joka ruoka oli kovin huonoa. Tämä ynnä se lohdutus, jota hänen käyntinsä vankiparoille tarjosi, oli kaikki mitä hän heidän hyväkseen saattoi tehdä.
Ne päivät, jotka kuluivat, ennenkun Aadolf Skytte parani, tuntuivat hänestä tuskallisen pitkiltä. Eerikki ja lääkäri olivat ainoat, jotka kävivät hänen luonansa hänen yksin ollessaan.
Ilolla hän sen vuoksi tervehti hetkeä, jolloin lääkäri vihdoin salli hänen lähteä huoneestaan. Hän riensi ulos ja käyskenteli koko päivän pääkaupungin ympäristössä, joka jo oli alkanut pukeutua kevään ihanaan vihervyyteen. Mutta kun hän hämärän tultua saapui kaupunkiin ja lähti sen ahtaita katuja astelemaan, tuntui alakuloisuus taas valtaavan hänen mielensä. Kun hän kotvan aikaa oli samoillut ympäri ilman tarkempaa päämaalia, päätti hän suunnata askelensa asuntoansa kohden. Tultuansa Sulkusillalle tuli häntä vastaan pitkä, kyyryvartaloinen, kaapuun puettu haamu, joka ensin meni ohi, vaan sitten äkisti käännähtihen takasin ja löi häntä olkapäälle.
— Ellen erehdy niin olette te vapaaherra Aadolf Skytte, lausui kimeä ääni hänen korvansa juuressa.