— Herra Skutenhjelmkö? virkahti Aadolf, joka taas tunsi miehen.
— Niin juuri. Minua ilahuttaa nähdä teidät taas jalkeilla … mutta, Olympon jumalat varjelkoot, kuinka onnettomalta te näytätte! Olisiko se pieni naarmu, joka minulla oli ilo sitoa, saattanut terveessä nuorukaisessa aikaan tuollaisen muutoksen? Se ei ole mahdollista. Sitten sen on kaiketi tuo kuuluisa tenhojuoma…
— Hyvä herra, keskeytti hänet Aadolf, — vaikka olen teille kiitollisuuden velassa, pyydän sittenkin huomauttaa, että pilanne ei ole sukkelata eikä sopivatakaan.
— Ho, hoo, nauroi Skutenhjelm, — sehän sopii mainiosti kinastelun aluksi, jota saattaa seurata uusi kaksintaistelu. Älkää päästäkö tilaisuutta käsistänne, nuori mies! Te olette näköjään hyvin riidanhaluinen. Jatkakaa! Antakaa minulle haaste! Minä hyväksyn sen ja te saatte itse valita aseet. Minulla on kotona oivallinen asekokoelma, jota omin silmin olette katsellut … parempi kokoelma kuin millään ruotsalaisella muinaiskalujen kerääjällä ennen minua. Valitsetteko skyyttalaiset jouset kalanluisilla nuolilla tahi muinaisgootilaiset kivimoukarit tahiko gallialaiset pronssimiekat? Tai kenties mieluummin heiluttelette kolmen kyynärän pituista kaksiteräistä miekkaa, joka on ollut joko Starkotter tahi Ramundur-jättiläisen oma, vaan jota Stiernhielm väittää rauhalliseksi kruunausmiekaksi, jota ainoastaan joku läähättävä airut on mukanaan raahannut? Valitkaa itse! Mutta ellette todellakaan janoa vanhan antikvaarin verta, niin seuratkaa häntä kotia ja osottakaa, että enemmän janoatte hänen oluttaan. Sanalla sanoen: minä pyydän teitä yksinkertaiselle illalliselle erään kolmannen henkilön seurassa, josta tulette pitämään.
Niin lausuen tarttui Skutenhjelm Aadolfia käsivarteen. Tämä, jota ei haluttanut joutua seuraan, kieltäytyi ensialussa, mutta Skutenhjelm uudisti pyyntönsä niin hyvänsävyisin sanoin, että Aadolf siihen suostui.
— Puhukaamme peittelemättä, jatkoi vanha antikvaari. — Minä luulen että liikkeellä olevat halpamaiset huhut ovat saattaneet teidät karttamaan kaikkea seuraa. Mutta te olette alakuloinen ja tarvitsette hauskuutta; ja kun aina mieltyy siihen henkilöön, jolle on ollut tilaisuudessa tekemään pienen palveluksen, niin tahdon täten sanoa, että olette majaani ja seuraani tervetullut. Ja koska olen monelta kuullut, että minua pidettäneen hullunkurisena henkilönä, niin toivon että teilläkin on oleva jotakin huvia minusta.
Astellessaan kaupungin läpi ja kulkiessaan Norrbron yli Björencloun talolle, missä hän asui, Skutenhjelm jutteli hänelle kaikenmoista kaduista ja merkillisistä taloista, joiden ohi he kulkivat, ja höysteli näitä kaskujaan niin teeskentelemättömillä sukkeluuksilla, että Aadolf, tietämättä miten, yhtäkkiä oli käynyt hyvälle tuulelle.
Heidän saavuttuaan Skutenhjelmin koruttomaan asuntoon, jossa kaikki oli hyvin antikvaarista näöltään, alkaen omistajasta itsestään aina seiniä koristaviin kalpoihin ja vanhanaikaisiin vaan erittäin mukaviin nojatuoleihin, sytytti isäntä talikynttilän, lausui vieraansa tervetulleeksi ja alkoi vetää esiin halkoja eräästä komerosta, jota hän samalla käytti puuvajana sekä antikvaaristen harvinaisuuksien säilöpaikkana.
— Kyllähän minä voisin antaa tämän työn Kaisankin, vanhan emännöitsijäni tehtäväksi, huomautti Skutenhjelm, — mutta ensinnäkin on siitä ruumiille hyvä liikunto, kun koko päivän on istunut ja piirrellyt riimikiviä, ja toiseksi on Kaisa viime aikoina ruvennut vähän laiskottelemaan … mutta eihän tuo ole ihmekään, johan hän onkin talouttani hoitanut kolmekymmentä vuotta tahi vähän neljättäkymmentä … siitä asti kun tulin ylioppilaaksi … niin että hän jo saakin olla kärtyisä ja hieman laiska.
Skutenhjelm sytytti sitte halot suuressa rautauunissa, kantoi pöydän ja kolme nojatuolia pesävalkean läheisyyteen, otti samaten esiin kaksi piippua, joista toisen antoi vieraalleen, ja huusi omituisella kurkkuäänellä Kaisaa.