Sieti hyvän aikaa odottaa ennenkun Kaisa suvaitsi isäntänsä kutsua noudattaa. Vihdoin tuli näkyviin pullakka, siistipukuinen eukko, jonka kasvoissa kärtyisyys, hyväsydämisyys ja kunnianarvokkuus omituisella tavalla kuvautuivat.
Niiattuaan Aadolfille kääntyi hän isäntänsä puoleen seuraavalla kysymyksellä:
— No, mitä heillä nyt taas olisi asiaa, herra antikvaari?
— Laitapa illallisateria kolmelle hengelle! käski Skutenhjelm ja sytytti piippunsa.
— Kolmelle hengelle? ihmetteli eukko. — Ohhoh, kuinka isosti herra antikvaari nyt tahtoisivat laitattaa! Mutta mistäpä antikvaari ottaa yhden lautasen? Tietäväthän he, ettei heillä ole muuta kuin kaksi:
— Vaiti, Kaisa! Sinähän ilmaiset valtiotalouteni syvimpiä salaisuuksia.
— Koko maailma saakoon kernaasti tietää, kuinka antikvaari hoitaa talouttaan, sillä sitä ei voida puolustaa. Kyllä he ostelevat satojen taalarien edestä vanhaa joutavaa kivenromua ja rautapalasia ja muuta sellaista, mutta kun pitäisi saada muutaman pennin maksava savilautanen, niin sitä ei ole vara ostaa.
— Vaiti, sanon minä!… Ja anna minulle lainaksi puuttuva talrikki!
— No, voihan tuon yhden talrikin saada minulta lainaksi, mutta ruoka?
— Ruuan me tietysti syömme: sehän on selvää.