— Niin kyllä, mutta ensinnä minun kait pitänee hankkia sitä, ja koska antikvaari tänä iltana aikoo elää isommasti, niin eivät tavalliset laitokset riittäne.
— So! Älä kursaile siinä eukko, vaan latele pöytään mitä sinulla on!… Suokaa anteeksi, jatkoi Skutenhjelm Aadolfille, — meillä on vaan tavallista iltaruokaa, jota parhainkaan mielikuvitus ei voisi sanoa liian herkulliseksi. Teillä on edessänne vanhapoika, joka itse on vähään tyytyväinen, vaan vaatii vieraaltaan paljon suvaitsevaisuutta… Kaisa, minä sanon sinulle, latele pöytään mitä sinulla on, ja jos huomaat varastostasi jotakin puuttuvan, niin tuolla on rahakukkaro ikkunalla.
— Kyllähän rahakukkaro on ikkunalla, vaan antikvaari eivät kenties muista, että se on tyhjä. Antikvaari antoivat viimeiset kolme taalaria vanhalle sotamiehelle, joka päivällä kävi täällä kerjuulla. Häpeä on olla niin tuhlaavainen…
— Vaiti, Kaisa, se ei kuulu sinuun. Huomenna saan neljännespalkkioni, ja silloin on kukkaro taas täysi. Peijakkaan taloushuolet! Miksi ei ihminen voi elää niinkuin liljat kedolla, jotka eivät kehrää…
— Kyllä eivät antikvaarikaan kehrää, siinä he ainakin ovat liljan kaltainen, eivätkä he myös kokoo riiheen … siinä he ovat linnun kaltainen. No, jatkoi eukko, — kyllähän minä parastani koetan, ja ellei siitä tule hyvä, niin on se antikvaarin oma syy.
Kaisan kattaessa pöytää saapui Skutenhjelmin toinen vieras. Tämä oli vanha, jalon ja kunnianarvoisan näköinen mies, jolla oli korkea otsa ja suuret silmät, joista loisti neroa ja iloisuutta. Aadolf tunsi hänet heti: se oli Ruotsin kansan suosikki, ylistetty runoilija, Yrjö Stiernhielm.
**
Skutenhjelm riensi ystäväänsä vastaan, joka samalla oli hänen esimiehensä muinaisesinekollegiossa, ja pudisti hänen kättänsä. Näiden kahden herran oli tapana säännöllisesti kaksi kertaa viikossa syödä yhdessä illallisateria vuorotellen toistensa luona. Tällä kertaa oli viimeksimainitun vuoro olla isäntänä. Ruokalajit olivat aina samat, mutta iloisuus joka kerralla uusi.
Kun Skutenhjelm oli esitellyt Aadolfin ystävälleen ja Aadolf syvällä kumarruksella esiintuonut kunnioituksensa, pukeutui Stiernhielm vanhaan yönuttuun ja otti Skutenhjelmin kädestä entisen piippunsa, istuutui nojatuoliin ja nosti jalat arinakivelle.
— No, Skutenhjelm, sanoi runoilija iloisesti, — oletko jo saanut valmiiksi tieteellisen väitöskirjasi merkillisestä vaskikypärästä, joka löydettiin Oxenstjernan kellarin pohjalta?