— Niin, se on kauheata, sanoi suutari. — Mutta on siitä ilokin koituva, kun saa nähdä paholaisen apurit polttoroviolla. Kuinka se on, lautamies? Eikö laissa sanota, että ne on elävältä poltettava?
— Ei, ne mestataan ensin ja sitten vasta poltetaan roviolla, vastasi puhuteltu, lihavahko äijä, joka ratsasti pienen, pörrökarvaisen virkun selässä.
— Olipa se vahinko, jupisi suutari; — on kuitenkin lohdullista tietää, että hornan tulikivijärvet heitä odottavat.
Aadolf kannusti hevostaan päästäksensä kuulemasta keskustelun jatkoa. Ajettuaan hirsipuun ohi, missä kaksi luurankoa kieppui aamutuulessa, ja noustuaan hiekkaharjuun raivattua solatietä ylös kukkulalle näki hän edessään alhaalla havumetsän ympäröimän laakson, jossa levisi isohko kylä.
Kylän komein rakennus oli käräjätalo. Sen edustalla oli jo koolla suuri väkijoukko, ja juhlallisesti kaikuivat virren sävelet tuhansista suista tulijoita vastaan.
Siltä paikalta, jossa Aadolf nyt oli, hän näki koko laakson ja kaikki tiet, jotka sinne johtivat. Kaikkialla vilisi ajopelejä, ratsastajia ja jalkamiehiä. Näkyipä sotamiesosastokin liikkuvan yhteistä yhtymäpaikkaa kohden; heidät tunsi auringonpaisteessa välkähtelevästä aserivistä.
Laaksosta kajahteleva virsi päätti jumalanpalveluksen, jolla käräjät lain ja yleisen tavan mukaan aloitettiin. Aadolf tuli niin myöhään, ettei kuullut pastori Svenoniuksen taivasalla pitämää saarnaa, mutta pelästyneet naamat ja vettyneet silmät todistivat sen tehneen toivotun vaikutuksen.
Väki veisasi vielä viimeistä virrenvärssyä Aadolfin liittyessä joukkoon, joka oli kokoontunut käräjätalon läheisyyteen. Töyrämällä keskellä väkijoukkoa seisoi pastori Svenonius ja hänen vieressään laamanni Skytte, jonka seurassa oli muutamia lähiseudun ja pääkaupungin herroja sekä lautakunnan jäseniä.
Svenonius näytti vaipuneen rukoukseen. Hänen otsansa oli kumartunut maahan päin ja kädet olivat ristissä rinnalla. Laamanni Juhana oli paljain päin, ja tuuli leyhytteli hänen harmaita hapsiaan. Hänen kasvojenilmeensä oli ankara ja juhlallinen; hän seisoi siinä kansan keskessä ikäänkuin sokean, rautaisen, leppymättömän sallimuksen edustajana.
Kun hänen silmänsä, jotka väliin olivat luodut maahan, väliin tähystelivät ympärillä olevaa väkijoukkoa, keksivät vastasaapuneen ratsumiehen, niin hänen otsansa synkkeni ja hänen katseensa kiintyi terävästi Aadolfiin, aivan kuin se olisi tahtonut tunkea hänen lävitseen.