Mutta Aadolfin silmät hakivat Elliä ja hänen äitiään ja keksivät heidät viimein kukkulan juurella muiden syytettyjen joukossa. Inkeri, Elli ja muutamat noista toisista onnettomista olivat polvillaan ja tuijottivat maahan; toiset taas seisoivat suorina ja näyttivät rohkealla asennollaan tahtovan uhmata tahi osoittaa viattomuuttaan. Vielä oli syytettyjen joukossa eräs vanhuuttaan kumarainen eukko, jonka silmistä loisti mielipuolisuuden kamala tuli ja jonka koko käytös osoitti, ettei hän tiennyt olevansa syytetty. Hän nojasi kainalosauvaansa, silmäili hymyillen ympärilleen ja hänen veisatessaan muiden mukana kuului hänen terävän kimakka äänensä kaikkia muita ylempänä.
Syytettyjä ympäröi kymmenen tahi kaksitoista ratsumiestä Södermanlannin rykmentistä. Jos katselija olisi voinut olla ajattelematta tämän kohtauksen kauheata ja surullista puolta, olisi hän huvikseen katsellut noita tuiman näköisiä, parrakkaita, hartevia sotureita pitkävartisissa saappaissaan, pyöreissä silkkihuopahatuissaan ja sinisissä sarkanutuissaan, joiden ainoana koristeena oli leveä nahkakannike, mihin hirmuinen kalpa oli kiinnitetty. Ei ollut heidän joukossansa ainoatakaan, joka ei olisi korjannut osaansa kunniakkaista laakereista, joita Ruotsin miekat ovat niittäneet; iäkkäämmät olivat saaneet soturimaineensa Saksan kolmikymmenvuotisessa sodassa, nuoremmat olivat Kaarle Kustaan rinnalla otelleet Varsovan luona ja kulkeneet jäitse Beltin yli.
Virrenveisuun vaiettua riensi laamanni töyrämältä alas, tunkeutui kansanjoukon läpi, joka kunnioittavasti teki hänelle tietä niin nopeasti kuin tungoksessa oli mahdollista, ja meni Aadolfin luo.
Tämä paljasti kunnioittavasti isänsä edessä päänsä.
— Onneton, kuiskasi laamanni Juhana, — miksi sinä tänne tulit? Minä näen kasvoistasi, että sinä liikut pahoissa aikeissa. Mene heti pois täältä!
— Minä olen tullut kuulemaan tutkintoa, vastasi Aadolf, — enkä lähde, ennenkuin se on päättynyt.
Laamanni tukahdutti huokauksen ja kääntyi otsa rypyssä pois. Hän olisi puhunut enemmän, mutta saapuvilla olevat herrat ja muutamat lautakunnan jäsenet lähenivät häntä.
Näiden seurassa hän meni jälleen töyrämälle ja antoi muutamia käskyjä nimismies Askelinille sekä läsnäolevien sotaväenosastojen päälliköille. Nämä sotaväenosastot oli maaherran käskystä siirretty käräjäpaikalle vartioimaan vankeja, suojelemaan heitä rahvaan omankäden kostolta ja ylimalkaan valvomaan järjestystä ja käräjärauhaa. Kun nämä käskyt oli annettu, meni laamanni pastori Svenoniuksen, käräjäherrain ja lautamiesten seurassa käräjätaloon, kun taas syytetyt ratsumiesten ja jalkasotureiden ympäröiminä vietiin lähellä olevaan vankikoppiin. Väkijoukko jakautui: ne, jotka ajoissa tahtoivat hankkia itselleen hyvät kuulijanpaikat, riensivät käräjätaloon, jonka sali ja eteinen heti täyttyivät ääriään myöten; toinen utelias ja vimmastunut joukko tunkeili reuhaten ja kiroten surullisen saattueen ympärillä, joka verkalleen eteni vankikoppia kohden; kolmas patoutui töyrämän ympärille, jolle nimismies Askelin neljännesmiehinensä nousi ja kovalla äänellä ilmoitti, että kaikki, miehet, naiset ja lapset, jotka oli haastettu käräjiin, kokoontuisivat käräjätuvan portaiden eteen ja siellä odottaisivat, kunnes heidät vuoron perään huudettaisiin sisään tuomiopöydän eteen.
Aadolf liittyi niihin, jotka seurasivat syytettyjä. Hän näki Inkerin hoipertelevan eteenpäin nojautuen Elliin, käsivarsi kiedottuna tämän kaulaan. Vaimovanhuksen katse oli luotu maahan, ja hänen vartalonsa oli kumarassa, mutta siitä huolimatta oli siinä synnynnäisen jalouden häipymätön leima: hän oli kunnianarvoinen alennuksessaan, juhlallinen surussaan. Hänen kasvoillaan kuvastuva syvä kärsimys oli enemmän henkistä kuin ruumiillista laatua: tänäkin silmänräpäyksenä hän taisteli itsensä kanssa pitääksensä yllä horjuvaa uskoaan vanhurskaaseen Jumalaan, hallitsevaan kaitselmukseen.
Elli oli sitävastoin taas saanut entisen joustavuutensa, joka oli pitänyt häntä pystyssä ennen vangitsemista. Hän astui vakavasti ja kohtasi tuhannet häneen luodut katseet viattomuuden suomalla tyyneydellä sekä toivottomaan kohtaloonsa alistumisen synnyttämällä välinpitämättömyydellä.