Yleisö ei kuitenkaan kaikitenkaan väsynyt kuulemasta ja kauhistumasta sitä, mitä tutkinnassa tuli ilmi. Kokoontuneet seurasivat sanoinkuvaamattomalla kauhulla, kun ensimmäinen lapsi vanhempiensa kanssa vietiin tuomioistuimen eteen, ja vanhemmat viljavia kyyneliä vuodattaen kertoivat, mitä erään syytetyn noita-akan toimesta oli lapselle tapahtunut.
Kymmenvuotias tyttö, niin he kertoivat, oli eräänä iltana saanut kauhean kouristuskohtauksen ja sitten nukkunut sikeään, kuolemankaltaiseen uneen. Seuraavana aamuna herättyään hän kertoi kauhistuneena, että eräs noita-akka yöllä oli tullut hänen luokseen ja vienyt hänet mukanansa hornanretkelle. Sama seikka oli sittemmin uudistunut useampina öinä. Suotta olivat vanhemmat valvoneet onnettoman lapsen vuoteen ääressä; uni alkoi raskaasti heitä painaa, ja tuskin he olivat ummistaneet silmänsä, kun noita-akka jo tuli uudestaan ja vei tytön hornaan. Tyttö oli jo käynyt hornassa monta kertaa; paholainen oli ristinyt hänet uudestaan, vaatinut häntä luopumaan Jumalasta, kirjoittanut hänen nimensä kirjaansa ja pannut merkkinsä häneen, joka tietäisi sitä, että tyttö muka oli hänen omansa elämässä ja kuolemassa.
— Katsokaa, armollinen laamanni, sanoi isä osoittaen sormellaan sinistä pilkkua tytön otsassa lähellä tukanrajaa; — tuossa on se kamala merkki, jonka perkele itse puri hänen otsaansa. Jos inhimillistä oikeutta on, niin minä vaadin, että häijy noita-akka rangaistaan mitä julmimmilla tuskilla. Ja minä vaadin, ettei mitään sääliä osoiteta perkeleelliselle viettelijälle, sillä mikä rikos voisi kauheudessa tämän voittaa? Armollinen laamanni, minä olen syntynyt jumalaapelkäävistä vanhemmista ja olen itse tehnyt mitä taitamattomuudessani olen voinut kasvattaakseni lastani Jumalan valtakuntaan. Ja nyt hän on kuitenkin ilman omaa syytänsä ikuisesti kelvoton näkemään Jumalan kasvoja. Voi, se on kauheata, kauheata.
Nämä sanat löysivät vastakaikua lukuisissa sydämissä.
— Kauheata, kauheata! höpisi kokoontunut väkijoukko, ja monet saapuvilla olevat isät ja äidit, joiden lapsia oli samalla tavalla koeteltu, alkoivat ääneensä huokailla ja nyyhkiä.
— Te miehet ja naiset, on olemassa inhimillinen oikeus, sanoi laamanni Skytte verkkaan ja juhlallisesti, — on olemassa oikeus, vaikka kohta yhtä heikko kuva jumalallisesta, kuin ihminen on heikko ja vajanainen kuva Jumalasta. Olkaa silti vakuutetut, että maallisella lailla on peloittavia aseita käytettävänään, eikä sitä ole turhaan asetettu hyville turvaksi ja pahoille kadotukseksi. Olkaa vakuutetut, että lakia tunnollisesti käytetään kärsiville lohdutukseksi, pahantekijöille rangaistukseksi, pahaa aikoville varoitukseksi.
— Rauhoittukaa, onnettomat vanhemmat, lausui senjälkeen Svenonius nousten seisomaan; — älkää epäilkö, ettei lapsenne vielä olisi pelastettavissa! Herra, joka ihmisten pahuuden tähden on antanut Leviatanille meidän päivinämme suuren vallan maan päällä, on kuitenkin armahtava lapsiraukkaa, joka ei ole tahallisesti rikkonut, ja maallinen laki, joka tekee erotuksen viettelijän ja vietellyn välillä, on osoittava hänelle kaikkea mahdollista sääliväisyyttä. Minä otan tämän lapsen huostaani, minä tutkin sen mieltä ja koetan juurineen hävittää pahan siemenen, joka kiusaajan kenties jo on onnistunut siihen kylvää … mutta voimani ovat vähäiset, ja minä sanon teille, jotka nyt koossa olette, että se vitsaus, jolla Herra rankaisee meitä, ei lopu, ennenkuin te kaikki särjetyin sydämin nostatte kätenne korkeutta kohti, anotte Häneltä apua ja katuvaista mieltä, parannatte elämänne ja annatte sen kautta tehoa rukouksillenne!
Tämä saarnamiehen kehoitus vastaanotettiin uudella huokausten ja kyynelten tyrskeellä.
Kun hälinä salissa oli jotakuinkin asettunut, ryhtyi laamanni Skytte tutkintoa pitämään. Hän kyseli tyttö-rukalta tarkoin tämän hornanretkiä koskevia yksityiskohtia. Tyttö vastasi epäselvästi ja sekavasti, mutta vanhempien, jotka seisoivat hänen vieressään ja lapsen kanssa ennemmin puheltuaan olivat täysin perehtyneet asiaan, sallittiin autella tyttöä vastaamaan tuomarille.
Kaikkien kasvoilla kuvastui uteliaisuus ja kauhu, ja tuskin uskallettiin hengittääkään, ettei vain ainoatakaan sanaa menisi hukkaan. Ainoa, joka turhia luulematta tarkkaavaisena seurasi toimitusta, oli Aadolf Skytte. Hän oli valinnut paikkansa toisten jalosukuisten joukossa ja istui siinä miettiväisen näköisenä, kädet ristissä rinnallaan. Svenonius katsahti väliin syrjäsilmällä nuoreen vastustajaansa, ja tuo katse tuntui sanovan: — Häijy epäilijä, kuule nyt ja tule vihdoinkin vakuutetuksi!