Ensin kutsuttiin sisään nuori neitonen, joka pastori Svenoniuksen edessä oli syyttänyt itseänsä noituudesta.
Todistajia kuulusteltaessa ei ilmennyt mitään, mikä olisi vahvistanut tätä itsesyytöstä, mutta hän pysyi kumminkin väitteessään.
Kun neitonen nimismiehen rinnalla astui lakitupaan ja kuulijat tungeskelivat avataksensa heille tietä tuomiopöydän ääreen, nähtiin harmaapäisen, köyhäpukuisen vanhuksen tunkeutuvan väkijoukon läpi tyttöpoloisen luo ja tarttuvan häntä käsivarteen. Se oli hänen isänsä.
— Martta, sanoi hän epätoivo kasvoillaan, — ajattele mitä teet!
Ajattele, että olet ainoa lapseni … vanhuuteni ainoa tuki ja turva!
Ajattele tuomiota, joka sinua odottaa, jos pysyt tunnustuksessasi …
pyövelinpölkky … polttorovio…
— Kuka siellä puhuu? kuului laamannin terävä ääni.
— Minä se olen, lapsipoloisen isä, vastasi vanhus.
— Käy syrjään ja laske syytetty esille! käski laamanni.
Nimismies työnsi ukon syrjään, mutta tämä seurasi tytärtään tuomiopöydän ääreen.
— Hävytön, sähisi Svenonius, — julkeatko itse tuomiopöydän edessä houkutella tytärtäsi kieltämään totuuden?
— Hän on syytön, vastasi ukko.