— Ei, isä, lausui tyttö vesissä silmin, — se ei ole totta. Minä en ole syytön … minä olen kadotettu olento.
— Martta, Martta! mutisi vanhus.
— Viekää pois hänet! käski laamanni Skytte. Kovaonninen isä teki rukoilevan liikkeen ja halusi sanoa jotakin toivoen, että tuomari heltyisi, mutta nimismies ja pyöveli tarttuivat häntä käsivarsiin ja veivät hänet ulos tuvasta, jonka jälkeen edellinen käski vahtisotamiesten estää häntä palaamasta sisään.
Tyttö oli silminnähtävästi kuumeisessa tilassa; hänen kalpeat kasvonsa kuvastivat pitkällisiä sielunvaivoja ja mitä syvintä tuskaa. Mutta siitä huolimatta oli hänen tunnustuksensa selvä ja yhtenäinen. Hän ilmoitti olevansa niin perinpohjin turmeltunut, että hän, vaikka oma pahuutensa häntä päivällä kauhistikin, ei voinut yhtenäkään yönä olla uudestaan käymättä hornassa. Hän pyysi senvuoksi saada niin pian kuin mahdollista kärsiä hyvin ansaitun rangaistuksensa, ja että hänet siksi aikaa rautakahleilla kytkettäisiin vankityrmänsä seinään.
Laamanni lupasi ottaa hänen pyyntönsä täyttämisen huolekseen, jonka jälkeen hän viittasi oikeudenpalvelijoille, että veisivät tytön takaisin vankeuteen, ja huusi seuraavan syytetyn nimen.
Samassa nousi Aadolf paikaltaan ja kääntyi seuraavin sanoin oikeuden jäsenten puoleen, jotka yhtä kummissaan kuin muukin yleisö käänsivät katseensa häneen:
— Minä en tiedä, lausui hän lujalla äänellä katsellen tyynesti isäänsä silmiin, — minä en tiedä, katsovatko oikeuden jäsenet tätä itsesyytöstä riittäväksi; mutta jos niin on, tahdon kiinnittää heidän huomiotansa siihen, että uusi ja perinpohjainen tutkimus on välttämättömästi toimitettava, elleivät he tahdo viattoman veren tulevan heidän päittensä päälle. Tämä tyttönen on silminnähtävästi sairaalloisessa, hulluutta lähentelevässä mielentilassa; olen vakuutettu siitä, että hän on uneksinut kauheita unia ja että kaikki, mitä hän täällä on puhunut, on vain hänen mielikuvituksensa tuotetta. Se yleinen kauhistus, joka on vallannut taikauskoisen kansan ja jonka pastori Svenonius ja muut täkäläiset pappismiehet ovat kiihkeillä saarnoillaan paisuttaneet äärimmilleen, on kaiketikin vienyt hänen järkensä.
Aadolf ei saanut enempää sanotuksi, sillä laamanni Skytte syöksähti ylös, asettui aivan hänen eteensä ja lausui vihasta vapisevalla äänellä:
— Kuka olet sinä, joka rohkenet sekaantua oikeuden toimintaan … joka uskallat sillä tavalla soimata tätä pappismiestä?
Ääni, jolla se lausuttiin, kiukku, joka jännitti jok'ainoan lihaksen tuomarivanhuksen rautaisissa kasvoissa, tekivät valtavan vaikutuksen, ja salissa syntyi syvä hiljaisuus. Läsnäolijain katseet olivat tuskaisesti kiintyneet isään ja poikaan … edellinen seisoi siinä uhkaavana, onnettomuutta ennustavana, jälkimmäinen kalpeana, tyvenenä, järkkymätönnä.