Alttarin kehällä istui mies kädet ristissä. Saattueen astuessa sisään nähtiin hänen nousevan ylös ja pujahtavan ovesta sakastiin. Se oli pyöveli.
Sakastista kuului vasarankalketta, joka ilmoitti, että pyövelin renki ei vielä ollut saanut loppuun tarpeellisia valmistuksia.
Pastori Svenonius käski vapisevia, kauheiden aavistusten valtaamia naisia istuutumaan penkkeihin ja lähti itse sakastiin pitääkseen pyövelin työtä silmällä.
Sillä välin toinen pappismiehistä meni alttarille ja luki synnintunnustuksen ja muutamia tilaisuuteen sopivia rukouksia.
Sen jälkeen Svenonius nousi saarnastuoliin. Hänen laihat kasvonsa syvine silmäkuoppineen ja loviposkineen näyttivät hämärässä valossa ruumiinkallolta. Hetkisen nojattuaan otsaansa aidaketta vastaan hän nosti päänsä ja alkoi lukea rukousta, jonka hän oli valinnut kuritus- ja varoitus saarnansa johdannoksi. Hänen äänensä, tavallista kumeampi ja koleampi, täytti kappelin, ja kaiku vastasi tyhjiltä, pimeiltä lehtereiltä. Kuulijoitten mielestä oli aivan kuin näkymättömät kummitusolennot olisivat ylhäältä toistaneet hänen sanansa.
Mutta äkkiarvaamatta kävi hänen äänensä epävarmaksi … muuttui käsittämättömäksi muminaksi ja vaikeni. Kuulijat katselivat häntä kauhistuneina. Hän seisoi kalpeana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas ja tuijotti herkeämättä kappelin pimeään nurkkaan.
Kun tätä äänettömyyttä ja liikkumattomuutta oli kestänyt muutamia sekunteja, ja kuulijat sillä välin tuskaisina suunnanneet katseensa samaa soppea kohden, täysin vakuutettuina, että joku ylimaailmallinen olento astuisi sen pimeydestä esiin, ojensi pappi kiivaasti toisen kätensä ja huusi jylisevällä äänellä:
— Vade retro, Satanas! Väisty, saastainen henki! Kaikki hyvät henget ylistävät Jumalaa!
Mutta manaussanat jäivät näköjään tarkoitettua vaikutustaan vaille, sillä Svenonius ryömi alas saarnastuolista, kiiti epäiltyyn nurkkaan ja alkoi siellä mielipuolen tavoin viuhtoa käsillään, niinkuin olisi tavoitellut jotakin näkymätöntä vihollista. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet, hiukset liehuivat hänen hikisellä otsallansa … se oli aavemainen, hirvittävä näky.
Elli painautui lähemmäksi äitiään. Inkeri katseli tuijottavin silmin kamalaa kohtausta … hän vei käden otsalleen … hänen päätänsä tuntui huimaavan.