Svenoniuksen virkakumppani oli heti tajuavinaan, mitä oli tekeillä. Ei ollut tavatonta, että protestanttiset papit 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla, samoin kuin Luther, näkivät paholaisen heitä vaanivan. Raaka harhausko synnytti ehtimiseen, semminkin noitatutkintojen aikana, moisia näkyjä. Luther itse on neuvonut keinon, joka moisissa tiloissa käytettynä melkein varmasti manaa paholaisen karkuun. Keino ei ole hienointa laatua: se perustuu siihen johtopäätökseen, että Belsebub ylpeyden henkenä ei voi kärsiä ylenkatseellista kohtelua. Svenonius piti kuitenkin sopivampana hyökätä vihollisensa päälle; ja hänen virkakumppaninsa heittäytyi polvilleen alttarikehän sisään ja lisäsi sanan aseilla hänen voimakkaiden tömäyksiensä ja nyrkiniskujensa tehoa.
Kun vimmattua käsikähmää oli käyty kotvanen ja katsojat sillä välin ähkineet tuskanhien vallassa, alkoi voitto ilmeisesti kallistua Svenoniuksen puolelle; hänen kaikille muille näkymätön vastustajansa peräytyi ilmeisesti askel askelelta ja Svenonius ahdisteli häntä yhä hurjemmin rusikoiden. Siten jatkui taistelu, kunnes lukittu kirkon ovi ehkäisi hänen voittokulkunsa. Perkele pakeni viimein, kun ei mikään muu auttanut, avaimenreiästä ulos, ja pastori seisoi voitonriemun loiste kasvoillaan, mutta koko ruumis vapisten, voittajana taistelukentällä.
Hengitettyään muutamia kertoja syvään hän astui varmana ja ryhti kuin keisarilla takaisin saarnastuoliin, ja nyt alkoi parannus- eli oikeimmiten uhkaus- ja kuritussaarna, jonka vertaista tuskin oli kuultu.
Ensin hän kertoi, mikä merkitys oli kohtauksella, jonka hänen sanankuulijansa vast'ikään olivat nähneet. Saatana oli ilmestynyt kappeliin epäilemättä pelastaakseen lempimorsiamiaan, kirottuja noitia, jotka olivat pysyneet hänen liitossaan ja julkeasti kieltäneet rikoksensa maallisen tuomioistuimen edessä. Mutta saatanan oli täytynyt häpeällä palata tanterelta kuolevaisen ihmisen tieltä; suurempi ei ollut sen voima, jota noita-akat ja velhot sanovat mestarikseen ja jumalakseen; ja niinkuin hänen oli täytynyt paeta, niin oli heidänkin uppiniskaisuutensa lannistuva … ellei hengenaseiden, rukousten ja nuhteiden kautta, niin muilla keinoilla sitten; heidän lihaansa kidutettaisiin ja raastettaisiin siksi, kunnes valheenpiru kaikkoaisi heidän ruumiistaan ja totuuden henki saisi vallan heidän kielissään. Heidän sopi nyt valita.
Tämä oli pastorin puheen sisällys. Saarnan päätyttyä hän meni alttarille ja kehoitti syytettyjä astumaan esiin ja vapaaehtoisesti tunnustamaan.
Mutta pastorin uhkauksista huolimatta ei ainoakaan totellut hänen käskyään. Vastattiin vain huokauksilla ja voivotuksilla, jotka kauhu pusersi esiin!
Toinen pappi kulki syytetystä toiseen ja kehoitteli leppein sanoin heitä tekemään vaaditun tunnustuksen; saapuvilla olevat todistajat kehoittivat niinikään, mutta nuhteista ei ollut apua.
— Minä en voi tunnustaa, minä olen syytön, olivat ainoat vastaukset.
Inkvisiittoreilla ei siis ollut muuta neuvoa kuin turvautua kidutukseen. Noidiksi luullut ajettiin sakastiin.
* * * * *