Ja hän kannusti hevostansa.
— Se on vapaaherra Skytte, sanoi aliupseeri, joka samassa tunsi Aadolfin ja kunnioittavasti nosti käden hatulleen. — Ajakaa edelleen, armollinen herra!
Aadolf kiiti pois.
— Onpa sillä saamarin kiire! huomautti muudan sotamiehistä. — Kersantti, kuulkaa, — te ette tainnut tehdä vallan oikein, kun laskitte hänet menemään…
— Se ei kuulu sinuun, Rask, vastasi aliupseerivanhus; — minä en kärsi muistutuksia käskynalaisiltani … sen olen sulle jo sanonut.
— Olette satakin kertaa, kersantti, mutta kun kaksikymmentä vuotta jo olette sitä kärsinyt, niin kärsitte kai vielä nytkin. Kuten sanoin, teidän ei olisi pitänyt päästää häntä kulkemaan, sillä olettehan kaiketi kuullut puhuttavan, että hänet olisi kurja noita, Inkeri muka…
— Suus kiinni! ärjäisi aliupseeri. — Älä tuppaudu sellaiseen, mikä ei sinuun kuulu, vanha ruutiäijä!
— Niin, ettäkö suu kiinni? hämmästeli Rask, joka käytti suoraa puhetta vanhaa ystäväänsä ja toveriansa kohtaan Saksan, Puolan ja Tanskan sotien ajoilta; — eikö mitä, se on jo melko paljon pyydetty, semminkin, kun vast'ikään otin uuden tupakkamällin, ja kuinka sitä voisin pyöritellä, jos tulisi pitää suu kiinni?… Ettekö, kersantti, haluaisi maistaa tupakkaani?
— Anna tänne! vastasi kersantti puoleksi suuttuneena, puoleksi leppyneenä, ja puraisi aimo palan hänelle ojennetusta tupakkarullasta.
— Mutta kuinkahan on, kersantti, eikö sittenkin ajettaisi tästä kappelille nähdäksemme, minnekä nuori herra meni, menikö hän kappeliin vaiko muuanne. Minun luullakseni se olisi viisainta…