Toiset vahtisotamiehet arvelivat samoin.
— Joko vain, lausui kersantti, — siitä ei tule mitään. Me pysymme alallamme. Teitä ajaa vain uteliaisuus, miehet, eikä muu mikään… Piimäsuu, hoi! lisäsi hän kääntyen erään ratsumiehen puoleen, — anna tänne viinapullo. Läpi vaatteiden se vihdoinkin lyö tämä kylmähkö sade ja vaatii lämpimämpää kostutusta sisältäpäin. No, Piimäsuu, pullo esiin, ja anna sen käydä miehestä mieheen!
Niin sanotulla Piimäsuulla oli toinen nimi rykmentin nimiluettelossa, mutta vanhemmat toverit kutsuivat häntä siksi hänen nuoruutensa tähden. Tosin oli Piimäsuulla viikset, joita hän saattoi kierrellä sormiensa ympäri, mutta hän oli ollut mukana vain kahdessa kenttätaistelussa ja neljässä tai viidessä kahakassa, eikä hänellä sitäpaitsi ollut kuin yksi ampumahaava olkapäässä ja yksi sapelinhaava käsivarressa, joista kerskata … hän oli haistanut liian vähän ruudin savua ansaitakseen muuta kunnianimeä, kuin millä häntä nyt kutsuttiin.
Aadolf oli sillävälin saapunut kappelin luo. Hän kytki hevosensa vanhaan lehmukseen, jonka latva humisi iäkkään hautakiven yllä, ja riensi ovelle. Ikkunoista tuikkava heikko kynttilänvalo sai hänet yhä vakuutetummaksi siitä, että hän oli oikeilla jäljillä. Ovi oli lukossa. Toivoen löytävänsä toisen sisäänkäytävän hän lähti kiertämään kirkkoa, kun yht'äkkiä sisältä kajahti hänen korviinsa ihmisääniä … kimakkaa valitushuutoa. Hän oli juuri sen ulkonevan kylkirakennuksen vieressä, jossa sakasti sijaitsi. Hän kuulosti … hän oli erottavinaan Ellin äänen … ja tuhansista tuskista mielettömänä hän syöksyi, kun ei muuta ovea löytänyt, takaisin sinne, mistä oli lähtenyt ja koetteli uksen vanhoja tammilankkuja voimakkaalla potkulla. Ovi antoi perään … vielä väkirynnäkkö, ja ruostunut lukko murtui. Aadolf syöksyi kappeliin. Hän silmäistä vilkaisi hurjasti ympärilleen … ei ristin sielua näkynyt kirkossa, niin pitkälti kuin lepattavain kynttiläin punertava valo sitä valaisi, mutta holvi kajahteli tuskanhuudoista, joita kuului eräästä sivuhuoneesta. Aadolf riensi sinne.
Vaikeata olisi kuvata sitä hämmästystä, jonka nuorukaisen odottamaton tulo kidutuskammioksi muutettuun sakastiin herätti. Kukaan läsnäolijoista ei ollut kuullut, kun ovi remahtaen kaatui sisään; Aadolf seisoi inkvisiittorien keskellä, aivan kuin olisi noussut Tuonelasta — uhriparoista kahteen nähden ainakin niinkuin hän olisi tullut taivaasta. Hän seisoi siinä käsi miekankahvalla, silmät leimuten synkkinä, uhkaavina liekkeinä. Sakastia valaisi pystyvalkea, jonka pyövelinrenki oli virittänyt tulisijaan. Keskilattialle oli kyhätty hissilaitoksella varustetut telineet: siihen aikaan kaikissa Euroopan maissa tavallinen kidutuskone, johon uhri ripustettiin peukaloistaan, sitten kun jalkoihin oli sidottu painoja, joita lisättiin, kunnes kipu ja tuskat pakottivat onnettoman huutamaan armoa ja tunnustamaan itsensä syylliseksi.
Yksi syytetyistä naisista oli jo kärsinyt tätä kidutusta, ja kun Aadolf astui sisään, oli pyövelinrenki par'aikaa hinaamassa häntä alas. Poloisen kasvot olivat tuskista aavemaisiksi ruhjoutuneet; hän oli muutaman silmänräpäyksen kestänyt, ensin vaieten, sitten kamalasti kirkuen, kunnes hän vihdoin huusi haluavansa tunnustaa.
Vieressä lattialla makasi harmaapäinen eukko raudoitettu puupihti toisessa sääressä. Oikean, niinsanotun espanjalaisen saappaan puutteessa oli tämä puupihti saanut käydä sen asemesta. Kun vaimovanhus ei ottanut noudattaakseen molempien pappismiesten uusituita kehoituksia tunnustaa itsensä rikolliseksi ja otti Jumalan todistajaksi viattomuudestaan, niin oli pyöveli Svenoniuksen kehoituksesta vasaralla iskien työntänyt järeän telkkimen pihdin ja säären väliin. Kipu oli melkein silmänräpäyksessä vaivuttanut naisvanhuksen tunnottomaan, kataleptiseen uneen; hän makasi siinä liikkumatta, avoimin, kiillottomin silmin ja kouristuksesta ammossa suin…
Tavallinen ilmiö oli, että noidiksi luullut kidutuksen aikana uupuivat tällaiseen uneen, joka oli seurauksena elinvoimia lamauttavista tuskista — vieläpä niinkin tavallinen ilmiö, että moista unta kaikkialla pidettiin hyvin onnistuneena noitakokeena, varmana todistuksena siitä, että kidutettu oli syyllinen. Yleisesti otaksuttiin, että tuon unen vaikutti perkele, tukahduttaakseen tuskia ja estääkseen noitia tunnustamasta.
Mainittiin, että pyövelinrenki oli juuri hinaamassa kordaan ripustettua naista alas; hänen päällysmiehensä, pyöveli, oli sen sijaan, kun Aadolf astui sisään, juuri aikeessa panna nuoransilmukat Inkerin peukaloihin. Elli oli heittäytynyt Svenoniuksen jalkoihin … epätoivoisen kiihkeällä kaunopuheisuudella hän oli koettanut hellyttää hänen sydämensä, mutta siellä asusti paha henki, joka itsepintaisesti torjui kaikki inhimillisten tunteiden rynnäköt: uskonkiihko. Elli oli Svenoniuksen luota kääntynyt toisen pappismiehen puoleen: tämä, jonka oli vaikeata nähdä niin tavatonta julmuutta ja niin paljon kärsimyksiä, mutta jonka vakaumus silti oli järkkymätön, koetti väsymättä taivuttaa Inkeriä tunnustamaan ja kehoitti Elliä yhtymään hänen rukouksiinsa, niin että äiti pääsisi tuskia kärsimästä. Mutta Inkeri oli puoleksi tunnottomassa tilassa: hänen silmänsä olivat ummessa, ja vain jotkut hajanaiset sanat, joita pääsi hänen suustaan, osoittivat, ettei hän ollut vaipunut täydellisesti horroksiin.
— Ei, ei, minä olen syytön … vannon Kristuksen haavain kautta…
Herra armahda! Auta minua, auta minua!