Tämä oli samassa kiskoutunut irti Ellin käsistä ja temmannut miekan tupestaan.
Hän näki pyövelin renkineen varustautuvan, Svenoniuksen käskylle kuuliaisena, hyökkäämään hänen päällensä … hän näki Inkerin tointuvan horroksistaan ja kauhistuneena tuijottavan eteensä … hän tunsi Ellin taas kiertävän kätensä hänen vyötäistensä ympäri … ja ylt'ympärillään hän kuuli kauhun tahi riemun rääkynää — vaikeata oli erottaa, kumpaako — onnettomain kidutettavien joukosta, jotka yhdessä mylläkässä toisen papin ja vanhojen, todistajina saapuvilla olevien lautamiesten kera vetäytyivät sakastin seinävieriin. Hänen päätänsä huimasi, silmissä musteni. Hän heilutti miekkaa. Säilä heijasti nuotiotulen punertavia lieskoja, ja hyökkääjät vetäytyivät taapäin.
Svenonius seisoi tuokion neuvotonna; sitten hän kiiti tulipesän luo, koppasi palavan kekäleen ja huusi:
— Kirjoitettu on: minä hävitän sinut tulella…
Mutta hänen nostaessaan tätä peloittavaa asetta Aadolf survasi miekkansa häntä kohti ja painoi säilänsä kärjen hänen rintaansa.
Svenonius suistui lattialle, ja hänen kanssaan vaipui leimuava asekin, johon hän raivoissaan oli turvautunut. Tuli tarttui kuolonhorroksissa makaavan kidutetun naisen vaatteisiin. Sakasti tuli savua täyteen…
Sanomaton sekasorto syntyi ahtaassa huoneessa. Toiset riensivät Svenoniuksen luo, jonka veri punasi lattiaa, toiset koettivat sammuttaa tulta ja pelastaa onnetonta vaimoa … kidutettavaksi aiotut uhrit törmäsivät suinpäin ovea kohti ja lähtivät juoksemaan ulos enemmän pelästyksissään kuin karatakseen.
Aadolf, joka vielä seisoi entisellä paikalla, liikkumatta, miekka kädessä ja Ellin käsivarsi vyötärönsä ympärillä, tunsi jonkun tarttuvan hänen käsivarteensa. Se oli Inkeri…
— Pian pois täältä! Pelastakaa itsenne! hän lausui.
Samassa kuului ulkoa hälinää miekkain ja kannuksien kalskahtaessa kappelin kivilattiaa vastaan.